Mun maailmassani kirjat päällystettiin sanomalehdillä, ruskealla pakkauspaperilla ja prässätyillä luonnonkukilla. Mä leikkasin lehdistä rintanappeihin Marilyn Monroen mustavalkoisia kuvia ja värjäsin hiukseni tummanpunaiseksi. Mulla saattoi olla päällekkäin kolme tai neljä pitkähihaista, ja mä rakastin puoleen reiteen ylettyviä raitasukkia.

   Mä pidin puheita, tanssin ja näyttelin erilaisia rooleja. Itkin ja huusin ja nauroin, sanoin vastaan isommille pojille ja puolustin heikompia. Luin Sofi Oksasta, puhuin naisten oikeuksista ja kirjoitin runoja nuortenlehtiin. Olin kiinnostunut koulusta, pidin oikeasti kielistä ja uskonnosta. Uskoin, että historiassa on vastaus tulevaisuuden ongelmiin. Mulla oli mielipiteitä, otin kantaa.

    Kannoin ranteessani nauhaa, jossa luki "antinatsi."

Ja sisimmässäni olin peikko, piilossa pensaissa ja puiden juurakoissa, riippuvaisena luolani antamasta turvasta. Pieni peikkotyttö, joka hymyili aina muille niin, että toinen menee hiljaiseksi. Siinä hymyssä oli ilkikurisuutta, se oli vihjailevaa mutta silti ystävällistä ja jollaintapaa viatonta. Hymy, joka ulottui silmiin asti. Siniset silmät kertoivat, että peikkotyttö tietää, vaikkei mitään sanoisikaan. Ja ihmiset luulivat tuntevansa, ne uskoivat, että tietävät millainen todella olen. Kun huusin, olin tyypillinen teini, kun itkin, avauduin ja olin haavoittuvainen ja minua piti lohduttaa. Kun nauroin, minulla oli hauskaa ja muut huokaisivat helpotuksesta, olin sittenkin ihan normaali kun osasin olla iloinen. Mutta ei se ollut noin yksinkertaista. Voihan olla, että huusin ahdistuksesta, itkin kivusta tai nauroin, jotta peittäisin ujouden. Peikkotytöt ovat oikeasti kuin hienointa kiinalaista posliinia. Siksi niillä on paksut vaatteet ja paljon meikkiä, siksi ne tupeeraavaat tukkansa isoksi ja pörröiseksi. Suojaamaan kolhuilta, etteivät hajoaisi niin helposti.

    Eivät ihmiset tienneet, että minun maailmassani kukat olivat sokerista ja metsät suuria, salaperäisiä j a vihreitä. Minun maailmassani paperisilla siivillä voi lentää.

 

Lukalla on pitkät valkoiset kiharat, jotka valuvat pitkin kiiltävää mustaa nahkatakkia. Vasemman posken luomet muodostavat tunnistamattoman kuvion ja rikkovat valkoisen ihon tasaisuuden. Siniharmaita silmiä kehystävät pitkät ruskeat silmäripset. Oikeassa korvassa on kaksi rengasta, toinen kultaa ja toinen hopeaa. Kaulassa roikkuu raskaita riipuksia ja jokaisessa sormessa on sormus.

   Luka on kaunis poika.

   Luka istuu tummanharmaalla rantakalliolla ja katselee Jäämerta. Taivaalla ukkospilvet pitävät juhliaan. Horisontissa näky purppuranpunainen viiva, kuuluu etäistä lokkien kirkunaa. Linnut lentävät mustina pisteinä pakoon luonnonvoimia. Pelkäävätkö lokit ukkosta? Aallokko voimistuu, tuuli iskee jäätävänä ja repii rikki kaiken hyvän ja kauniin, jokaisen ruven haavojen päältä.  Pärskeet lentävät naamalle ja valuvat poskilla suolaisina kuin kyyneleet. Ketjut kalisevat toisiaan vasten, hiukset ovat sekaisin ja valuvat vettä. Luka tarttuu kaulassa olevaan ristiin ja heittää sen mereen.

 

Oli eräs tiistai lokakuun puolessavälissä ja mä tuijottelin kotitalousluokan oranssikeltaisia ruutuverhoja. Mulla oli ollut hirveä päänsärky koko päivän, enkä olisi jaksanut keskittyä lihapullien paistamiseen ollenkaan. Lähes puolet luokasta oli kaatunut petiin pahemman luokan syysflunssan kourissa, ja terveydenhoitaja oli lähettänyt vielä kaksi yskivää ja punertavasilmäistä tyttöä kesken päivän lepäämään. Olo oli raskas ja ajatukset sumeita, mä olisin mieluiten painanut pääni pöydälle ja nukahtanut siihen. Opettajan sanat surisivat, takertuivat hiuksiin ja karisivat pois. Ne kiemurtelivat raskaassa ilmassa muodostaen kuvioita, mielessäni piirsin lentorataa, ympäri ympäri ympäri. Väsytti, ja kaikki muuttui yhtenäiseksi massaksi, lautaset leijuivat ilmassa. Nyt kuului taas pörinää, se ei jättänyt rauhaan, oli pakko yrittää ymmärtää, surrrrrrrmilka, surrrmilka, surrr surr surr, Milka. Milka! Nukutko sinä!

     Ei mulla mitään hätää ole, päänsärkyä vaan, kyllä mä jaksan vielä kaksi tuntia, Ella ja Markuskin ovat pois. Joo, ei mitään opettaja, ei mitään hätää ja anteeksi. Ehkä minä olen tulossa kipeäksi. Enkä mä sitten muista niistä tunneista kuin sen, että Luka oli yksin tehnyt lihapullamassan ja paistanut lihapullia joita opettaja kehui tunnin lopussa. Lukaa ei voinut olla näkemättä, hän oli vaatteiltaan kuin tuomion enkeli mutta kasvoiltaan keiju, jolla oli valkoiset hiukset. Ja silti minä vasta nyt tajusin oikeasti, että samalla luokalla ja samassa kotitalousryhmässä oli kaunis poika nimeltään Luka, joka osasi paistaa lihapullia.

    Eikä hän ollut vaatinut minua tekemään mitään, ei edes minulle kuuluvia asioita. Hän oli yksin tiskannut ja korjannut pöydän, vaikkei koskaan ollut edes kertonut pitävänsä kotitaloudesta.

    Se tiistai oli viimeinen valoisa päivä ennen pimeää.

 

Tyttöjähän on sitten joka sormelle, setä heittää virnuilevasti. Ei yhtään, vastaa Luka aina sukulaisille ja puhuu totta. He katsovat toisiaan pitkään näyttäen kauhistuneelta, luulevat, ettei hän huomaa. Setäkin on avannut suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta napsauttaa sen sitten kiinni aivan liian nopeasti.

    Luka on kuullut niin monta erilaista haukkumasanaa, ettei hän enää pysy laskuissa.  Neiti. Prinsessa. Fruittari. Hintti. Ei mikään saa häntä leikkaamaan kiharoitaan tai värjäämään niitä tummemmaksi, ei hänen tarvitse näyttää joltain muulta. Huutelijoille hän vain iskee silmää ja sipaisee hiuksensa korvan taakse. Joskus lähettää lentosuukon, ja kaikki kavahtavat taaksepäin. Niin hän saa viimeisen sanansa, mutta silti muiden huudot satuttavat.

    Tyttöystävää Lukalla ei ole ollut koskaan, mutta se on oma valinta. Häntä eivät ole kiinnostaneet tytöt, jotka hymyilevät nätisti napapaidoissaan ja juoksevat sitten vessaan lisäämään huulikiiltoa. Jotkut ovat luulleet näkevänsä Lukassa runopojan, jolle musta väri on vain käärmeen nahka, jonka saa luotua pois, pehmitettyä. Ei, Luka ei voi luottaa yhteenkään naiseen, ei edes tyttöön. Äiti vei mukanaan Amerikkaan kylän hierojan ja jätti jälkeensä vain pelon siitä, että joku jättää, katkeruuden. Pienenä Luka kävi pyhäkoulussa ja hän rukoili iltarukouksensa, mutta Jumala ei olisi tehnyt näin, antanut äidille niskahierontaa ja menolippua Lukan elämästä. Niin risti saa mennä, tytöt saavat mennä.

    Hän ei tarvitse naista, sillä voivat tosimiehetkin siivota ja laittaa ruokaa, ei ole häpeä pestä omia vaatteitaan. Miehet selviävät mistä vain, sen isä on opettanut. Isä oli tumma ja leveäharteinen mies, fyysisesti Lukan vastakohta. Ehkä siksi tuntuu, kuin kaikkien tekojen ja periaatteiden tulee olla mahdollisimman samanlaisia. Enää isänkään maailmassa ei ole naista.

    Ja sitten Luka näkee Milkan.

 

Mä rakastin pimeää, se oli mulle koti ja turva. Se peitteli mut hellästi ja antoi suojan hälyä ja sokaisevia valoja vastaan. Kesällä mä olin levoton, en saanut mitään aikaiseksi. Pyörin ja kävelin kymmeniä ja taas kymmeniä kilometrejä, en koskaan laskenut kuinka paljon. Syksyllä päivät lyhenivät ja mä kirjoitin runoja ja kävelin sateessa ja neuloin raidallisia lapasia.

    Talven lähestyessä mua kuitenkin väsytti koko ajan enemmän. En mä olisi jaksanut tehdä mitään. Mä, jolla ennen oli ollut voimakkaita mielipiteitä ja tupeeratut hiukset, olin muuttunut lähes tahdottomaksi marionetiksi. Aamulla odotin iltaa ja toivoin, että yöt jatkuisivat ja jatkuisivat aina vaan. Mä olin kalpea ja mun hiukset ohenivat koko ajan. Kynnet halkeilivat eikä lakka pysynyt niissä. Ripsiväri karisi poskille ja silmät olivat hailakat ja tuijottivat jonnekin horisonttiin.

    Jossain vaiheessa mua alettiin tutkia. Äiti vei mut parillekin eri lääkäreille, mutta multa itseltäni kaikki meni hieman ohi. Jotain puhuttiin raudan puutteesta ja tippuneesta painosta.  Syysmasennusta kuulemma, en saanut nyt eristäytyä muista, vaan minun piti lähteä ulos ja tavata ihmisiä. Ai niin, ja syödä pitäisi enemmän ja useammin ja terveellisemmin.

     Mulle hommattiin kirkasvalolamppu sängyn viereen, vaikkei se oikeasti sinne olisikaan mahtunut. Mä söin vitamiinitabletteja ja nukuin paljon. Koulussa huomauteltiin, etten mä ole ihan tässä maailmassa, ja kai se oli jollain tavalla tottakin.

     Mulla oli viikkojen kohdalla pelkkää pimeää, koska mä leijuin paperikukkamaassa sokerisilla siivillä ja juttelin Marilyn Monroen kanssa.

 

Syksy tekee kuolemaa ulkona ja luokkahuoneen betoniseinät ovat masentavia. Lukaa ei oikeasti kiinnosta koulunkäynti. Eivät historia tai ruotsi tartu päähän vaikka kuinka lukee, kotitalouskin menee rutiinilla. Koulussa on silti pakko käydä ja asiat pitää osata, jotta varmasti saa myöhemmin työpaikan. Ei hän isän rahoilla aio elää.

    On matematiikan tunti ja Luka keskittyy vielä huonommin kuin yleensä. Hän tuijottaa edessään viistosti istuvaa tyttöä ja tämän punaista pörrötukkaa. Luka huomaa, että nyt punainen on haalistunutta ja vaalea juurikasvu taistelee väriä vastaan, takutkaan eivät ole tahallisia, tyttö vaan ei ole kammannut hiuksiaan. Vaikka tyttö ei katso taaksepäin Luka tietää, ettei tyttö enää meikkaa, vaikka silmänaluset ovatkin mustat.

    Milka. Milka, pieni peikkotyttö, antinatsi, näyttää vieläkin pienemmältä. Sillähän on kuopatkin poskissa nykyään. Se on kuin perhonen, jonka suojaväri alkaa haalistua. Siivet eivät ehkä jaksa kantaa enää kevyttä ruumista, eikä perhonen pääse pakoon vaan jää isompien jalkoihin tai kiinni hyttysverkkoon. Se katoaa pimeyteen, ellei joku houkuttele sitä valolla ja vie turvaan.

    Luokassa on kylmä. Ulkona viimeiset ruskeankeltaiset lehdet litistyvät asfalttia vasten vetiseksi mössöksi, ja pian routa liimaa kaiken yhteen jäisellä puhalluksella. Silloin perhosetkin kuolevat. Lukalla on outo olo, kun hän katsoo Milkaa. Tytön kädet ovat jännittyneet ja hän tärisee. Kellot soivat ja tyttö katoaa ovesta kuin varjo. Onko ovi edes auki, vai osaako Milka kulkea seinien läpi?

   Ja Luka, Neiti Tosimies, juoksee perään.

 

Mä istuin portaiden alla olevassa luolassa ja itkin. Kyyneleet olivat kuningasvettä, joka syövytti urat kasvoihin ja mä näytin sata vuotta vanhemmalta. Mä olin peikko enemmän kuin koskaan, eristäytynyt muusta maailmasta. Mun sukissanikin on reikä niin kuin satukirjojen mörrimöykyillä. Mä en osannut olla enää ihmisten kanssa, en itseni kanssa. Pimeys oli vahvempaa kuin koskaan, se hallitsi mun elämääni enkä mä voinut taistella vastaan. Mä en jaksanut. Mä luulin ensin, että selviäisin kaikesta yksin, että mä voisin käpertyä peittoni alle kissaksi ja antaa väsymyksen hukuttaa mut. En mä tajunnut, että se kissa söi multa elämän.

    Mulla oli yhä ruumis, mutta sekin haurastui koko ajan. Mä en jaksanut nähdä vaivaa itseni takia, eikä mulla enää ollut ketään jonka vuoksi olisi tarvinnut. En osannut enää puhua tai kirjoittaakaan. Jää oli pettänyt mun alta keskellä järveä, eikä mulla ollut aavistustakaan miksi olin edes lähtenyt pois rannasta.

     Sitten enkeli seisoi mun edessäni kirkkaana ja sillä oli valkoisimmat hiukset mitä olin koskaan nähnyt. Se tuli mun luokseni ja sulki mut syliinsä, sen siivet suojasivat mua kissalta jonka pehmeän turkin alla on tappajan sydän. Ja mun kyyneleet eivät olleet enää happoa vaan suolavettä ja ne puhdistivat paremmin kuin yksikään saippua.

    Luka silitti mun selkää ja kertoi kuiskaten mulle lokeista ja äidistä ja rististä ja ukkosesta, isästä ja perhosista ja lehdistä asfaltilla. Sanat virtasivat muhun kuin vuoripuro virtaa kalliolta, ne paikkasivat haavoja joita itse olin viiltänyt. Hitaasti mäkin sain osan puheestani takaisin. Sana kerrallaan teräväkyntinen kissa suli musta pois, mä puhuin lentämisestä ja hukkumisesta ja pimeästä, mä kerroin sokerisiivistä ja paperikukista ja kukkapapereista.

    Vasta kun löytää valon tajuaa, miten valheellista turvallisuutta pimeys on.

 

Luka haluaa puristaa Milkan lähelleen ja pitää huolta pienestä peikkotytöstä. Hän nostaa tytön avannosta ja poistaa kylmän käsillään. Luka sitoo Milkan haavat ja suutelee kyyneleet pois poskilta.

    Maailma on suuri ja kylmä paikka eikä siellä selviä yksin. Ei ole heikkouden näyttämistä jos välittää jostakin.

    Luka halaa Milkaa vielä hieman lujemmin ja Milka hymyilee.

Pakkanen oli kiristynyt ja poskia pisteli. Mä vedin huivin vähän ylemmäs suojaamaan poskia. Hengitys huurusi ja mun piti kiristää vauhtia, etten olisi aivan jäätynyt paikalleni.
   Yö oli aivan tajuttoman kaunis. Taivas oli tähtikirkas ja kuu näytti kulmikkaalta. Mä tiesin, että ensi yönä se olisi aivan täysi, pyöreä silmä joka valvoi lapsiaan pimeillä kaduilla.
   Kuuntelin narskuvaa ääntä kenkieni alla. Oli ihme, että olin ylipäätään päässyt karkaamaan tänä yönä. Vaikeaa se oli kesälläkin, puhumattakaan lumisesta talviyöstä jolloin oli pakko pukea enemmän päälle. Sitä paitsi jäljet lumessa olisivat paljastaneet mut, jos joku olisi tajunnut katsoa tarpeeksi tarkkaan.
  Nyt mä olin kuitenkin ulkona mukanani ainainen olkalaukku ja ylimääräiset villasukat. Mun ei kannattanut mennä leikkipuistolle asti, sillä keinut olisivat kuitenkin lumen peittämät. Niinpä jäin seisomaan risteykseen ja hyppelin paikallani lämpimikseni.

 

Sä sammutit moposi vähän ennen risteystä ja tulit loppumatkan melkein äänettömästi. Mä astuin katulampun valokeilaan ja sä otit kypärän pois päästäsi. Mun sisälläni tuntui jokin outo värähdys kun katsoin sua siinä varjojen keskellä palelemassa moposi selässä. Sun kiharasi olivat latvasta huurteessa.
  Mä avasin ensin suuni.
"Iltaa", kuiskasin. "Mihin mennään?"
Sä ojensit mulle toisen kypärän, muttet sanonut mitään. Etpä tietenkään, ethän sä osaa päättää asioita. Nousin vähän vaivalloisesti kyytiin ja vastasin omaan kysymykseeni. "Rantaan."
  Lähdit ajamaan ja mä kiedoin kädet sun ympärillesi. Yksi taksi tuli vastaan, mutta muuta liikennettä ei ollut. Otit mua kädestä kiinni. Tie oli suora ja ohjaaminen helppoa, mä painauduin vielä vähän lähemmäs. Sulla oli sama takki kuin joskus silloin, sä tuoksuitkin samalta.
  Alkoi sataa lunta.

 

Järvi oli jäässä, mutta avantoa pidettiin sulana. Mä en ollut koskaan tajunnut avantouimareita, kuka hullu jäädyttää itsensä tahallaan. Nyt mä istuin itse laiturilla keskellä yötä viiltävässä pakkasyössä.
"Paleleeko?" sä avaat vihdoin suusi.
"Joo, vähäsen. Tai aika paljon oikeastaan."
Sä vedit mut kainaloosi, kiedoit kädet ympärilleni ja suojelit mua maailman pahuudelta. Ehkä juuri se oli tehnyt susta niin tärkeän mulle, turvallisuus. Mä olin niin pieni ja sä niin iso, mä en pelännyt mitään sun kanssasi.
"Muistatko sä sen päivän kun me istuttiin lammella samalla tavalla kuin nyt? Me ei oltu tunnettu vielä kovin kauaa. Silloinkin oli kylmä ja penkit olivat ihan lumessa, se oli maaliskuuta." Mun ääneni oli hiljainen ja äänetön ranta sai sen kuulostamaan kuiskaukselta.
"Muistan mä."
"Ja se yksi kuollut jänis. Me oltiin kävelty monta kilometriä metsässä ja lopulta nähtiin tie. Kun mä kysyin missä me olemme, sä sanoit että metsästysmailla, vaikkei sulla ollut aavistustakaan. Sitten sä suutelit mua."
"Muistan. Muistatko sinä kun me nähtiin ensimmäisen kerran? Sä olit silloin tosi ilkeä mulle, annoit ymmärtää, että olit tosi kokenut kaikessa ja jotenkin tosi paha." Osasit säkin näköjään puhua.
"Mä olin kuulut susta kaikkea tyhmää sitä ennen. Pitihän mun isoille pojille esittää. Musta säkin esitit koko ajan jotain ihme roolia."
"Tiedätkö sä, musta sä olit jotenkin hirveän pelottava. Sä olit niin pieni ja sä olit tyttö."
"Mä olin pikkutyttö, olen kai tavallaan vieläkin. ME tehtiin asioita, jotka eivät oikeastaan kuulu mun ikäisille."
"Kaduttaako sua?"
"Ei. Mä olen sanonut sulle aikaisemminkin, että en kadu asioita joita olen tehnyt. Ei niille voi enää mitään.
"Mä rakastin sua silloin."

Kohtaus oli kuin elokuvasta, mutta asiat menivät väärin päin. Tunsin itseni tosi helpottuneeksi. Mä en muista milloin viimeksi olisimme puhuneet kunnolla yhtään mistään. Mun oli ollut vaikeaa päästä eteenpäin, koska sä kummittelit vielä jossain mun sisälläni. Nyt sun sylissäsi tajusin kuitenkin todella, ettei kummituksia ole olemassakaan.
  Lumi oli puuterikerroksena päälläni ja sun päälläsi, muttei meidän päällämme koska meitä ei ole ollut enää pitkään aikaan.
   Sä veit mut kotiin lumisateen yltyessä. Mä halasin sua lujaa ja toivotin turvallista matkaa.
"Hyvää yötä", sä kuiskasit ja painoit suukon mun huulilleni, mutta mä vetäydyin pois. ja hymyilin.
   Katosit yöhön ja mä hiivin hiljaa autotallin ovesta sisään. Laitoin suihkun kuumalle ja pesin kuluneen vuoden pois.
  Aloitin kaiken alusta.

Sä kävelit hiljaa ja kumarassa koulun käytävillä. Sulla oli pitkät ja takkuiset hiukset joissa vivahti jokin punertava sävy. Sun takkisi oli mustaa keinonahkaa ja tummanharmaa laukkusi oli kai kirpputorilta ostettu. Sulla oli kengissä oranssit nauhat, ja kaulaliinaan kirjottuna jokin vuosiluku. Mä en tiennyt susta muuta kuin lempinimen Dee. En mä muista miksi sua sanottiin Deeksi, kai joku keksi sen joskus ala-asteella. Aa, bee, cee, Dee. Kai sun nimesi oli sitten joku Daniel tai jotain.
   Mä olin ollut sun kanssasi samalla luokalla esikoulusta asti, mutta vasta myöhemmin mä huomasin, että olit olemassa.  Sä olit hiljaa ja mä puhuin lujaa, sä alistuit kun mä kapinoin. Niin mä luulin, ja pidin sua ensin vain kirkonrottana tai erakkorapuna. Välillä mä mietin, miksei sua ole kiusattu koskaan. Sä olit ihan erilainen kuin kaikki muut, sulla oli vakosamettilaukussasi vanhannäköinen, rumanruskea päiväkirja johon sä tuhersit. Joskus myöhemmin mä tajusin, että sulla oli suojamuuri oman maailmasi ympärillä, sä kuljit vapaasti muiden ajatuksissa ja unissa mutta et silti päästänyt ketään itsesi lähelle. Sä et ollut masentunut, omissa maailmoissasi vaan. Kun mä katsoin sua, sä näytit olevan vuosia edellä muita, mutta silti jumissa jossakin menneisyydessä. Sä olit valo ja varjo, aurinko ja kuu, hetki juuri ennen nukahtamista ja heti heräämisen jälkeen. Mun oli vaikea mieltää sut ihmiseksi, en voinut ajatella sua syömässä äidin kotitekoista lasagnea tai pelaamassa Monopolia isän ja pikkusiskon kanssa.
    Kerran sä istuit kirjaston portailla kirjoittamassa siihen kirjaasi, kun kuljin nauraen ja jutellen ohi ystävieni kanssa. Mä en tiedä mikä muhun meni, mutta pysähdyin ja kysyin sulta mitä sä kirjoitat. Sä sanoit jotain yhtä aikaa ystäväni kanssa, mutta molemmat vuorosanat menivät multa täysin ohi. Ne eivät sopineet tilanteeseen. Mä juoksin itkien pois ja kävin siksi kuukauden jossain terapiassa.
    Sua vastaan ei hyökätty aseilla eikä voimalla, mutta ei myöskään lähestytty hymyllä tai ystävällisillä sanoilla. Sä olit sointu jota ei voinut soittaa ja mä olin epätoivoinen pianisti. Sun sanasi olivat tulta, polttivat ensin, mutta hävisivät sitten savuna ilmaan. Silmäsi olivat lentohiekkaa, en huomannut niitä ennen kuin vajosin kokonaan.
    Mä olin kokeilunhaluinen, peloton ja villi. Mä ajattelin, että sä olisit muille runopoika ja mulle raju rakastaja. Eipä mennyt ihan niin. Kun sua katsoi, sä katsoit aina muualle, muttet koskaan pois. Musta tuntui, ettet huomannut mua, vaikka yritin flirttiä, viattomuutta, rauhaa ja rakkautta. Vai yritinkö mä oikeasti? Mä olin mä, puhuin koko ajan, mutten koskaan sulle. Mä luulin, että säteilin ihmeellistä valoa sun suuntaasi ja elin fantasioissani.
   Mä en onnistunut murtamaan sua ajatuksen voimalla ja turhauduin. Iskin toisen ja jätin sitten. Ajattelin olevani maailman onnettomin ihminen ja riuduin rakkaudessa.

   Sitten kasvoin mielestäni aikuiseksi. Kesä muutti mua, rakastuin todella ja uskoin kihlasormukseen, rivitaloasuntoon ja synnytykseen ilman epiduraalipuudutusta. Mä lopetin sekoilut ja aloin keskittyä kouluun tosissani. Lopetin vuosia kestäneen tupakoinnin ja kävin nukkumaan arki-iltaisin kymmeneltä. Olin viisas ja itsenäinen.  Kun näin sut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ensimmäisen kouluviikon lopussa, ja ajattelin, että taika ympäriltäsi oli haihtunut.
    Silti jotain muuttui taas, tai palasi ennalleen pikemminkin.

 

    Sinä iltana riitelin poikaystäväni kanssa. En muista mistä kaikki alkoi, mutta asia oli varmasti todella typerä. Kaikki päättyi siihen, että rakkaani, nyt entinen, ajoi luotani virittämättömällä mopollaan. Seuraavalla viikolla kuulin hänen muuttaneen pois kaupungista.
    Kaikki lähti menemään mun elämässäni alamäkeen. Eräissä kotibileissä päätin jatkaa siitä, mihin jäin vajaa vuosi sitten.  Halusin olla pitkästä aikaa todella kännissä, sekoilla ja nauraa, olla iloinen ja kaunis ja itsevarma.
    Suunnitelmani onnistui yhtä hyvin kuin kaikki muukin, mitä olin aiemmin elämässäni päättänyt: huonosti. Mä oksensin eteiseen, vaikken ollut juonut vielä mitään. Sairaalassa sain tietää, että olin raskaana. Päätin pitää vauvan useiden valvottujen öiden ja itkettyjen kyynelten jälkeen. Kahden viikon päästä olin taas sairaalassa, nyt keskenmenon takia.

 

    Oli joulukuun alku, kun vihdoin palasin kouluun. Perjantaiaamun rauha valtasi mut, ja kamalan syksyn jälkeen tuntui taas hyvältä olla elossa. Talven ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat mun hiuksille kun kävelin kirjaston ohi. Mä ajattelin sua silloin, ja mulle tuli todella outo olo.
     Koulussa mua halattiin, mun kanssa itkettiin ja vaihdettiin kuulumisia. Mä olin haamu verrattuna entiseen satuprinsessaan, rohkeaan ja upeaan flirttikuningattareen, joka muiden mielestä sai aina mitä halusi.
     Musta oli ihanaa nähdä ystäviäni, tuntea kädet hartioilla, aito lämpö sanoissa. Silti mä huomasin, että en ollut ainut muuttunut. Oli paljon muutakin. Toiset vanhoista kavereista käänsivät silmänsä lattiaan kun tulin samaan huoneeseen. Eikä sua näkynyt missään.

   Vihdoin mulle sanottiin asia, mitä olin pelännyt koko sydämelläni. Jos on kuukausia pois ihmisten ilmoilta menettää paljon muutakin kuin oppitunteja. Silloin useat tärkeät asiat eivät välttämättä kantaudu korviin asti.
    Mun ollessani hoidossa syntymättömän lapseni kuoleman takia sun ruumiisi löydettiin sinertävänä ja turvonneena ankkalammen rannasta.

   Nyt siitä kaikesta on kulunut jo kauan aikaa. Mä en tajunnut sun päätöstäsi silloin, enkä aivan tajua nykyäänkään. Et ollut ahdistunut eikä sulla ollut mitään suuria ongelmia. Sä et vaan kuulunut tähän maailmaan.
    Mä olin silloin nuori ja joutunut kestämään hirvittävän vaikeita asioita. Olisin romahtanut ilman lahjaasi. Sä et ollut koskaan rakastunut muhun, mutta silti kirjoitit kirjan mulle. Sä huomasit vastoin odotuksiani tunteeni sua kohtaan, ja kai arvasit mitä mulle tulisi tapahtumaan. En tuntenut sua koskaan inhimillisenä olentona vaan ihmeenä, satuolentona. Silti maailma tuntuu paremmalta aina kun luen kirjaasi.
    Kirja on iloinen satu vakavista asioista, ja sen rumanruskeissa kansissa lukee mun nimeni.

Satujen maata pidetään todellisena satumaana jossa suuret kauniinväriset kukat tuoksuvat, linnut pitävät konserttejaan ja lapset leikkivät ja nauravat iloisesti. Seledeian kaupunki, jossa suuri ja mahtava Kuningattaren linna sijaitsee ja josta nyt kerron, on pääosin juuri tällainen paratiisi, ja se onkin lukuisten kreivittärien ja haltioiden, lordien ja keijukaisten asuinkaupunki.. Upeat kullalla ja hopealla koristellut palatsit ja kartanot, punaisella sametilla vuoratut ja itsestään kulkevat vaunut sekä simpukankuorilla päällystetyt kävelykadut loistavat ja säteilevät kaikissa sateenkaaren väreissä iltaisin kiiltomatojen valaistessa kansalaisten askelia. Kaupungin kerma viettää usein juhlia milloin missäkin loistavassa huvilassa, joskus emäntänä on prinsessa ja joskus pieni sinipiika.

      Kerran kuussa kaupungin täyttää iloinen mutta kiireinen hyörinä, kun itse Kuningatar Serafina d'Silver järjestää linnassaan suuret tanssiaiset, jotka muistuttivat kovasti Katariina Jagellonican ja kuningas Juhanan keskiajalla Turun linnassa järjestämiä juhlia, mutta ylittää ne loistossaan sata ja taas satakertaisesti. Juhlat ovat ikuinen puheenaihe kansalaisille, eikä niihin tunnuta kyllästyvän koskaan. Ilkeämieliset sanovat, että kuningatar Serafinalla on ihmeellinen kyky lumota kansalaiset rakastamaan itseään ja omaisuuttaan. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä kuningatar on yksi niistä harvoista olennoista koko kaupungissa, joka ei omaa minkäänlaisia taikavoimia.

     Tuo Seledeiassa asuva hupsu ja turhamainen, mutta kuitenkin pääosin ystävällinen kansa sanoo, että tuo ihmeellinen juhla on tarkoitettu kaikille. He eivät kuitenkaan tule ajatelleeksi että ne, joilla ei ole kauniita vaatteita tai virheettömiä kasvoja eivät edes uskaltaisi tulla tuohon ylemmän luokan seurapiiritapahtumaan, vaikka halua olisikin.

    Oikeasti Satujen maa on niin valtava paikka, etteivät sitä edes jättiläiset voi kulkea etelästä pohjoiseen tai idästä länteen, vaikka siihen varaisivat koko elämänsä. Ei sitä kukaan tunne läpikotoisin, ei edes Armollinen Kuningatar Serafina, vaikka niin yleisesti luullaankin. Niin valtavaan maahan mahtuu paljon kauneutta, mutta myös valtavasti rumuutta ja pahuutta. Eräs valheellinen luulo Seledeian seurapiireissä on, että rumuus oli merkki pahuudesta, ja että pahuus oli aina rumaa. He eivät tunnekaan kaunista Kirkeä joka muutti Odysseian miehet sioiksi tai kyttyräselkäistä mutta niin uskomattoman kilttiä Quasimodoa, sillä nuo kaksi asuivat aivan toisella puolella tuota valtaavaa maata kuin mistä nyt kerron.

   Painotin siis, että Satujen maa on suuri, mutta hämmästyt ehkä kuullessasi Seledeian  kaupungin peittävän tuota jatkuvasti muuttuvaa maata vähemmän kuin tulitikkulaatikko Eurooppaa, enkä voi kertoa edes murto-osaa sen ihmeistä. Nyt lukijan on kuitenkin hyvä tietää, että häikäisevän maan ympärillä levittäytyy suuri ja synkkä metsä, joka on vielä paljon suurempi kuin tuo hieno, loistava kaupunki Seledeia. Kukaan ei kuitenkaan tiedä mitään tuosta metsästä, sillä kenelläkään Seledeian asukkaalla ei ole syytä eikä halua poistua kauniista kaupungistaan. Ehkä asiat olisivat nyt toisin, jos joku olisi edes joskus lähtenyt katsomaan, mitä nuo suuret, tummat kuuset kätkevät alleen, mitä tapahtuu pienessä kolossa suurten puunjuurien alla, mikä aiheuttaa välillä voimistuvan ja välillä hiljenevät äänen, joka soljuvana mutta niin murheellisena hukkuu Seledeian hälinän alle.

        Suunnilleen samaan aikaan kun ensimmäiset ihmiset maapallolla oppivat kommunikoimaan keskenään, syntyi Satujen maassa Onnettomien yhteisö. He olivat pieniä, menninkäisen näköisiä olioita, jotka elävät aivan yksin. Joku ehkä miettii, miten yhteisössä voi elää yksin, mutta oikeasti vastaus on hyvin yksinkertainen. Onnettomat eivät itse tiedä olevansa osa suurta kokonaisuutta, vaan ajattelevat olevansa kaikkein rumimpia, onnettomimpia ja yksinäisimpiä maailmassa, käpertyvät koloonsa itkemään ja odottamaan Ottajaa, joka joskus vie heidät parempaan elämään. He syntyvät kastepisarasta, johon auringon säde osuu tai syksyn oranssista lehdestä, joka hiljalleen leijuu maahan. Siksi on ihmeellistä, että Onnettomia on vain Satujen maan kaikkein synkimmässä havumetsässä.

     Mutta nyt siirryn hetkeksi pois tuosta valtavasta, kiehtovasta Satujen maasta erääseen toiseen, ei läheskään niin suureen mutta useimmille minun kaltaisilleni paljon todellisempaan maailmaan. Maapallo-nimisellä planeetalla asuu tyttölapsi nimeltään Selena. Hän on todella kiinnostunut Satujen maasta, ja on lahjoittanut Seledeian kaupungille useita upeita rakennuksia, puistoalueita, koriste-esineitä ja kaikkea mahdollista ihanaa, mitä nyt luksuselämän viettoon voi tarvita. Selenasta kaikkein ihaninta Satujen maassa on, että hänen ei tarvitse maksaa mitään rakennuttaessaan teattereita, kirjastoja, kylpylöitä ja konserttisaleja. Riittää kun ottaa kynän käteen ja istuutuu mukavasti pöydän ääreen, silloin hän näkee pienimmänkin yksityiskohdan aivan ilmaiseksi. Hän on usein haaveillut omasta talosta Seledeiassa, kaupungissa, joka on nimetty hänen mukaansa, mutta tietää, ettei pystyisi koskaan asumaan siellä. Hän on ihminen, häneen sattuu, jos nipistää käsivarresta.

     Selena oli juuri päättänyt, montako tornia tulee sir. LiLenidran uuteen lukaaliin, kun maailma hetkeksi vaikenee yhtä ääntä lukuun ottamatta. Laskeva ja voimistuva ulina kiirii metsästä hänen korviinsa. Ääni on surullinen, mutta kutsuva – kuin yksinäisen suden ulvonta mutta paljon hennompi. Seledeian äiti lähtee astelemaan kohti tuntematonta metsää seuraten ääntä. Taakse jäävän kaupungin äänet alkavat jälleen, mutta Selena tietää, ettei eksy vaikka tuo hento valitus vaimenisikin.

     Äkkiä tyttö tuntee puistatuksen kulkevan lävitseen. Hän on ylittänyt rajan, astunut pois omalta alueeltaan. Seledeian hän tuntee, sillä se on hänen kaupunkinsa, mutta tämä kuuluu jollekin muulle. Hän ei enää tunne puita, eikä hänellä ole aavistustakaan mikä aiheutti äänen, joka nyt kuitenkin on vaimennut kuulumattomiin.

      Selena lähtee jatkamaan matkaansa, ja kun hänen kasvojensa edestä hyppää orava, hän tajuaa todella olevansa Satujen maassa. Hän ei ole keksinyt tuota oravaa, normaalisti hän ei edes pidä oravista. Selena vilkaisee eteenpäin, ja näkee suuren, ikivanhan näköisen kuusen. Sen juuret ovat osittain maanpinnan yläpuolella. Ne ovat niin paksut, että tavallisen ihmisen käsivarret eivät välttämättä ylettyisi niiden ympäri.

     Silloin matala nyyhkytys alkaa jälleen, se kuuluu puun toiselta puolelta. Selena lähtee raivaamaan ryteikköä, vaikka hämärässä se on vaikeaa. Hän pysähtyy kuuntelemaan, katselemaan ja haistelemaan metsää. Sen tuoksu on merkillinen. Kuusenpihkan ja sammaleen lisäksi siinä on jokin hädin tuskin havaittava vivahde, joka kuitenkin vaikuttaa tunnelmaan ratkaisevasti. Mitä syvemmälle metsään hän kulkee, sitä vahvemmin tuoksu tuntuu.

     Se on surun tuoksu.

   

Käveltyään vielä jonkun aikaa Selena näkee sen, äänen aiheuttajan. Se istuu puun juuren vierellä ja itkee. Pieni, menninkäisen näköinen olento, jonka kasvot on painettu maahan, nyyhkyttää hiljaa. Selenasta se on valtavan ruma mutta silti jollain tapaa suloinen. Hän astuu lähemmäs, ja tuntee murheen kulkevan aaltona lävitseen. Se ei ole hänen oma murheensa vaan tuon toisen, joka parhaillaan kohottaa päätään ja katsoo suoraan tuohon tyttöön.

-         Ota minut, se sanoo kyyneleisin silmin. Selena vain katsoo, hän ei tiedä mitä sanoa. Mutta lopulta hän kuitenkin kysyy:

-         Kuka sinä olet?

-         En ole kukaan, vastaa hento ääni, pehmeä ja sointuva, mutta niin hirveän yksinäisen kuuloinen. – Vain kaikista rumin ja yksinäisin, vailla tarkoitusta, ainoastaan ääni seuranani.

    Otus ei puhu ihmisten kieltä, mutta Selena ymmärtää kuitenkin, mitä otus sanoo.

-         Mutta kuka sinä olet? Etkö tullutkaan hakemaan minua? Tuon punertavanruskean peikon silmät valpastuvat, kun hän katselee Selenaa.

-         Tulinhan minä, mutta en niin, kuin ehkä luulet. Et ole minun mielestäni lähtöisin, mutta yhden illan voit juhlia kanssani.

     Tuo ihmislapsi, Selena, on elänyt Satujen maassa niin kauan, rakentanut sitä ja haaveillut siitä, että nuo sanat tulevat suuhun itsestään. Hän ei voi muuttaa tuon surevan ja yksinäisen olennon elämää, sillä siihen on valtuudet vain henkilöllä, joka on keksinyt tuon pienen, surullisen Onnettoman, mutta hän voi lahjoittaa sille yhden onnellisen illan. Ja pikkuinen peikko ymmärtää.

    Sinä iltana ovat kuningattaren juhlat. Selena vie tuon Onnettoman Seledeian Kuningattaren palatsiin ja laitattaa vaahtokylvyn lämpimään altaaseen, jonka reunuksilla kimaltelee kultaisia kukkia. Onnettoman kasvoille leviää hymy, mikä kaunistaa sen kasvoja valtavasti. Silloin Selena päättää nimetä Onnettoman Onnelliseksi, ja sillä nimellä hän sen muistaa loppuelämänsä. Kylvyssä menninkäinen puhdistuu, ja sen kaunis punainen karvapeite alkaa kiiltää. Sitä kammataan ja koristellaan suurissa peilisaleissa, sille kannetaan ruokaa ja vaatteita sekä paperia ja kyniä, mitä se hiljaa kuiskaten pyytää.

     Itse juhliin Onnellinen ei saavu vieraiden ovesta, vaan laskeutuu alas Kuningattaren linnan sisäportaita vierellään Selena, jonka vieraat tunsivat Kuningatar Serafina d'Silverinä.

     Juhlissa, jotka ovat muuten vuosituhannen upeimmat, tanssitaan jenkkaa, polkkaa ja poloneesia ja lauletaan matalalta, korkealta, kovaa ja hieman hiljempaa. Kertaakaan ei Selena Onnellisesta puhumattakaan sure sitä, että huomenna Onnellinen on ehkä taas Onneton. Satujen maassa kaikki on mahdollista.

   

Aamulla Selena herää, ja muistaa illalla kirjoittamansa tekstin. Se on yksi parhaita, mitä hän on koskaan kirjoittanut, ja hän kaipaa kiireesti lukemaan sitä. Aivan kuin hän se olisi tapahtunut oikeasti. Tyttö nousee, ottaa kirjoitusvihkonsa ja avaa sen. Siinä on taidokas kuva kauniista kuningattaresta linnan peilisalissa, sekä pieni punertava karvatupsu.

Helmikuun ensimmäinen päivä oli sunnuntai. Ulkona satoi hiljalleen lunta, pimeä laskeutui aikaisin peittäen routaisen maan. Pakkanen koristeli ikkunalasit jäisin kukkasin Oli kaunista, mutta tunnelma oli surumielien. Pienen kaupungin sairaalassa soitettiin hiljaista hautajaismarssia. Kaunis nainen, nuori, vaalea ja hento, salaperäinen, mutta niin kiltti ja hyvä, oli kuollut.

Vanha rouva Emelia niisti varovasti nenäliinaansa.  Hän oli nähnyt kaikenlaista pitkän kätilöuransa aikana, liian paljon kipua, kärsimystä ja kuolemaa. Miksi, voi miksi näin oli pitänyt käydä? Ei yhtään lohduttanut, että pientä Siiri-neitiä oli varoitettu. Oli sanottu, ettei hän ehkä selviäisi synnytyksestä, kyllä hän sen tiesi. Hän oli halunnut pitää lapsensa vaarantaen molempien hengen. Hiljaa, mutta päättäväisesti hän oli pitänyt päänsä. Vaikka oli tiennyt, aavistanut… Vai oliko?

    Niin, Emelia oli nähnyt saman tilanteen ennenkin. Silloin hän oli ollut nuori, ensimmäistä vuotta töissä. Se oli vappu, ihmiset pitivät hauskaa ulkona. Oli serpentiiniä, ilmapalloja, hattaroita, naamiaispukuja ja kulkue, johon jokainen sai osallistua. Emelia oli ollut iloinen ja jännittynyt, seurannut meneillään olevaa synnytystä ja avustanut kokeneempaa kätilöä kun tämä tarvitsi apua. Ja sitten äkkiä kaikki oli pysähtynyt, taivas pudonnut niskaan, maailma suistunut raiteiltaan. Nainen, seitsemän vuotta häntä vanhempi, täysin kiinni elämässä ja niin iloinen lapsestaan, oli lentänyt taivaaseen vauva mukanaan. Tuo nainen, hänen siskonsa Elena.

   Hopeahiuksinen kätilö niisti taas ja katsoi pakkasukon taideteosta ikkunassa. Niin kaunis, niin kylmä, ja niin täynnä viiltävää surua. Vain kahdesti kymmeniin vuosiin kaupungissa oli äiti kuollut synnytyksessä, ja molemmilla kerroilla hän oli menettänyt läheisen ihmisen, rakkaan ystävän.  Tosin nyt tilanne oli erilainen, sen ei olisi pitänyt satuttaa henkilökohtaisella tasolla niin paljon, sillä nyt nainen oli ollut häntä yli kolmekymmentä vuotta nuorempi, ja asunut paikkakunnalla vain muutamia vuosia. Mutta niiden vuosien aikana oli heidän välilleen muodostunut erityinen ja ainutlaatuinen side. Hiljaa ja huomaamatta olivat hento kaunis Siiri ja hän, vanha, hopeahiuksinen Emelia ystävystyneet. Ja nyt se kaikki oli loppu, eikä kumpikaan voinut tehdä enää mitään.

Santeri Kide, pieni poika jolla ei ollut äitiä nukuttamassa ja antamassa suukkoa poskelle tai isää jonka kanssa olisi voinut pelata pihalla jalkapalloa, ei isosiskoa kiljumassa, että ei, älä kokeile mun alusvaatteita ja anna se päiväkirja heti takaisin, eikä pientä veljeä pyytämässä pikkuautoja ja kuormureita lainaksi. Mutta hänellä oli luokan suurin video- ja tietokonepelikokoelma. Hän sai niitä lahjaksi jouluna, nimipäivänä ja syntymäpäivänä - vain niitä. Se johtui yksinomaan siitä, että hän ei halunnut mitään muuta. Joka kerta nainen jonka luona hän asui, vanha ja ystävällinen mutta maailman murheita täynnä oleva Elena, kysyi mitä Santeri toivoi. Joka kerta vastaus oli sama. Ja miksi hän olisikaan toivonut muuta, jalkapalloja ja lenkkareita, polkupyörää tai leikkitraktoreita, mitä nyt yleensä pojat toivovat. Eihän hän kuitenkaan olisi niillä tehnyt mitään, ei yksin ollut hauska pelata jalkapalloa, shakkia tai korttia.

   Nuorempana Santeri oli tosissaan yrittänyt hankkia ystäviä tai edes kavereita, mennyt mukaan pelaamaan, kertonut kuinka hienoja tavaroita hänellä oli, kaikki parhaat pelit ja elokuvat. Alussa se olikin toiminut, kaikki halusivat olla hänen kavereitaan ja nähdä kaiken sen upean mistä Santeri oli puhunut. Ylpeänä poika oli esitellyt kokoelmansa, mutta hämmästyksekseen, surukseen ja kauhukseen pojat olivat alkaneet haukkua häntä, sanoneet, että jokaisellahan nuo oli ja että kaikilla oli enemmän pelejä. Ja että vaikka Santerilla olisikin paljon elokuvia, ne olivat lapsellisia ja tyhmiä. Nössöjä, nössöjä, nössöjä, olivat pojat ilkkuneet ja Santeri oli saanut näkymättömän, mutta silti niin näkyvän, suorastaan hehkuvan leiman otsaansa: nössö, nörtti, luuseri! Siitä asti hän oli pyytänyt ainoastaan pelejä ja videoita lahjaksi, ehkä joskus niitä olisi niin paljon ja ne olisivat niin aikuisia, että hänetkin otettaisiin mukaan poikien leikkeihin ja peleihin, että hänet hyväksyttäisiin porukkaan. Iän karttuessa hän oli tajunnut, että ei kyse ollut pelkästään tavaroista, hylkiminen johtui hänen ulkonäöstään. Hän oli pieni kalpea silmälasipäinen poika jolla oli lähes valkoiset hiukset. Kakara. Huomaamaton kuin varjo tai haamu menneisyydestä. Kun muilla pojilla ääni oli alkanut madaltua ja he olivat kasvaneet pituutta, oli Santerille käynyt päinvastoin: hän oli painunut kasaan ja kutistunut entistä pienemmäksi. Vetäytynyt syrjään, eikä jaksanut edes yrittää. Tajunnut, että elokuvia voi katsella ruudulla eikä vain koteloissa, ja pelejä voi pelata niin että on melkein oikeasti niissä mukana. Hän oli eristäytynyt maailmasta, kovettanut kasvoille kovan ja välinpitämättömän ilmeen.

   Muutama vuosi sitten eräänä lämpimänä syysiltana Santeri oli lähtenyt kävelemään koulua kohti. Tuuli kevyesti, ja auringonlaskun sadat punaisen ja oranssin värit olivat valaisseet asfalttia.  Hänellä oli ollut kutkuttava tunne, että jotain tapahtuisi. Hän oli hyppinyt iloisesti tietä pitkin, linnut olivat laulaneet Ilon hymniä ja hän oli jopa koettanut viheltää hieman. Koulun pihalla hän kuitenkin pysähtyi äkisti. Isot pojat ja tytöt, melkein aikuiset, olivat olleet piirissä lähellä pensaita ja polttaneet tupakkaa. Yhden paidassa oli ollut pääkallo. Ja juuri se pääkallopoika oli potkaissut ensimmäisenä sitä pienempää poikaa, Santeria hieman vanhempaa. Poika oli maannut piirin keskellä, ja nyökytellyt hätääntyneenä. Huutanut kivusta potkun osuessa kylkeen. Ja he olivat nauraneet. Santeri oli juossut piiriin, tarttunut potkittua poikaa kädestä ja vetänyt ylös. Hän tunsi itsensä pieneksi, mutta silti hyvin rohkeaksi. Pääkallopojan oikealla puolella seisonut nahkatakkiin pukeutunut tyttö tönäisi kuitenkin Santerin maahan, ja taas kaikki olivat nauraneet. Santerille. Santeri kiljaisi kivusta ja käpertyi kasaan kun potku osui mahaan. Maailma oli pyörinyt, ja kohta Santeri ei tuntenut, nähnyt tai kuullut mitään, oli lipunut tajuttomuuden rajan yli. Ensin kuitenkin se aikaisemmin potkittu poika tuli lähemmäs, ja vaikka silmissä näkyi epävarmuus, oli potkaissut viimeisen potkun, sähähtänyt jotain ilkeää. Sattui syvältä.

   Se oli ollut viimeinen pisara, sen jälkeen Santeri lopetti puhumisen. Hän ei enää jaksanut tehdä mitään, ei sanoa mitään. Ei kertoa maailmalle, miten kamalaa oli olla yksin.

Emelia istui puisessa keinutuolissaan takkatulen lämmittäessä juoden kaakaota ja katsellen ulos ikkunasta joka kaipasi pesemistä. Ulkona pauhasi syysmyrsky, jollaiset olivat täälläpäin maata hyvin tavallisia. Nainen mietti kuolemaa, kuinka ulkona tuhannet keltaiset lehdet irtosivat puista ja lensivät pois, mätänivät homeiseen maahan.  Ne olivat silti ehtineet palauttaa lehtivihreänsä, mahdollistaneet puun elämän jatkossakin. Aivan kuin Siiri-neiti kauan sitten. Hento haavanlehti joka humisi tuulessa, oli koko ajan lähdössä, mutta jaksoi silti kuitenkin vielä vähän aikaa. Sen verran, että sai synnytettyä maailmaan pienen pojan. Santeri Kide tuli hänen nimekseen, se oli ollut aina Siirin unelma: poika nimeltä Santeri.

   Ja Emelia katui. Hänen ei olisi pitänyt anoa Santerin huoltajuutta. Hänestä ei ollut kasvattamaan lasta, kun hän itsekin oli kuihtumassa pois. Murhe oli rakentanut kuoren hänen ympärilleen, eristänyt hänet muusta maailmasta. Siinä kuoressa oli ovi enää yhdelle, kuolemalle.

   Emelia ei kestänyt katsoa, kun Santeri kärsi. Hän oli nähnyt ruhjeet pojan käsivarsissa ja kyljissä, yrittänyt auttaa olematta tunkeileva. Hän näki, ettei Santerilla ollut ystäviä, että poika oli leimattu. Emelia ei uskonut Santerin vakuutteluja siitä, että kaikki oli hyvin. Silmistä näki, ettei se ollut totta. Lopullinen romahdus oli tullut reilu vuosi sitten syyskuussa, kun Santeri oli lopettanut puhumisen. Poika oli painunut kasaan niin kuin hänkin, mutta siinä oli selvä ero. Hänellä ei ollut enää montaakaan vuotta jäljellä, mutta Santerilla koko elämä.

   Voi, jos poika olisi saanut paremman kodin. Joku nuori pariskunta olisi varmasti halunnut adoptoida lapsen, ihastunut pieneen poikavauvaan ja ottanut tämän. He olisivat kasvattaneet hänestä kunnon miehen, joka muistelisi aikuisena lapsuuttaan sievässä, valkoisessa lähiössä koiran, pikkusiskon ja polkuauton kanssa.

   Mutta voisiko asiaa enää korjata? Ei, ja kaikki oli Emelian itsekkyyden syytä. Hän oli halunnut vain pitää edes osan Siiristä lähellään.

 

Oli uuden lukuvuoden ensimmäinen päivä. Ulkona satoi vettä, oli harmaata kuin Santerin mieli. Muut juttelivat innokkaina lomastaan, tekivät päätöksiä ja suunnitelmia syksylle. Santerin elämässä mikään ei ollut muuttunut. Millään ei ollut mitään väliä, eikä hän vieläkään puhunut. Sitten Herra Opettaja tuli luokkaan. Santerin päässä alkoi hirveä sekasotku, maanjäristys, äänet huusivat, valot välähtelivät – ja sitten pam, kaikki hiljeni. Hän osasi vain tuijottaa poikaa, joka oli Opettajan mukana. Hän oli melko tavallisen näköinen, tummahiuksinen poika farkut jalassa ja vallaton hymy huulilla, silmiä suojaamassa soikionmalliset lasit.

  Kuinka jonkun tuntemattoman ihmisen näkemisestä saattoi tulla niin merkillinen tunne. Ei sellainen kuin rakastuminen, - ihan kuin Santerilla olisi muka ollut kokemusta rakastumisesta, ei, hän oli nähnyt elokuvia – vaan sellainen, että tietää toisen olevan erilainen isolla E:llä. Mutta nyt Santerin piti olla tarkkaavainen.  Jos opettaja kertoisi jotain tuosta pojasta, hän ei saisi menettää mitään. Ja opettaja kertoi, tosin vain nimen, harrastukset ja mistä poika oli tullut: Antti Järvinen-Mäkinen, joku tyrskähti, tullut Etelä-Suomesta tänne pikkukylään, Helsingistä asti. Joku henkäisi. Suuren maailman kundi, helsinkiläiset olivat in. Harrastaa karatea ja akrobatiaa, jatkoi opettaja. Pisteet nousivat, tuo poika oli minuutissa suositumpi kuin Santeri koko elämänsä aikana yksinäinen. Uskomaton saavutus.

   Nyt Santeria jännitti, hänen vatsassaan lensi varmaan tusina helikopteria. Luokassa oli kaksi tyhjää pulpettia. Toinen oli aivan ovenpuoleisessa reunassa, toinen ikkunanpuolella Santerin vieressä. Mihin Opettaja käskisi Antin istumaan?

   Mene tuohon oven viereen, se sanoi. Helikopterit pyrkivät ulos vatsasta. Ei, miksi aina näin, miksi aina minulle? ajatteli Santeri. Hänen kasvoilla oli hetken aikaa ollut jotain sellaista mitä ei niillä vuosiin oltu nähty: ripaus iloa, innostusta, hymyn häivähdys. Se kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, eikä sitä huomannut kuin yksi tummahiuksinen ja silmälasipäinen poika, joka ei tuntenut ketään koko luokassa, mutta jonka kasvoille nyt nousi kummastuksen, sitten oivalluksen ilme.

   Minulla on sellainen häiriö silmässä, että voin istua vain tietyllä puolella luokkaa. Voinko mennä tuonne toiselle tyhjälle paikalle? Antti puhui opettajalle. Kipu oli yhtä valtava kuin silloin, kun pääkallopoika potkaisi. Siitä on kauan, mutta tämä hetki on tässä.  Santeri oli niin iloinen, niin hämmästynyt, niin järkyttynyt siitä, että joku tuli vapaaehtoisesti istumaan hänen viereensä, ettei osannut tehdä mitään. Ja sitten hän tajusi, että siinä edessä hymyili hänen mahdollisuutensa, ja niin Santerikin yritti hymyillä. Vähitellen hänen kivinen naamarinsa murtui ja karisi pois. Irvistys muuttui oikeaksi hymyksi.

Päivä päivältä Emelia kuihtui pois. Santeri oli huomannut sen, Elena näki. Santeri oli muuttunut. Hänelle oli tapahtunut jotain suurta, mutta ei kertonut mitä. Ei ollut koskaan kertonut, ei puhunut asioistaan. Hän oli ollut vain tuttu tuolle pojalle, ei koskaan äiti. Alussa oli yrittänyt, mutta ei yltänyt edes siihen minkä oli pyrkinyt luomaan: luottamuksen.

   Tuuli ulvoi nurkissa, paukutteli vanhan talon putkia. Oli tammikuun loppu. Satoi vanhoja villasukkia, ne kastelivat läpimäräksi. Emelia katsoi tuttua maisemaa, jossa oli kulkenut jo niin kauan. Punainen talo, jonka maali rapisi hiljalleen pois. Aita samassa kunnossa kuin ennen, pihalla oli nykyään paljon rikkaruohoja. Tosin nyt oli talvi, eikä niitä näkynyt, mutta Emelia tiesi. Voikukat kasvoivat kesällä nopeasti, eikä näin vanhana enää jaksanut kitkeä. Kaukana näkyi lampi, johon hänen serkkunsa ja paras ystävänsä oli hukkunut. Siitä oli jo yli kuusikymmentä vuotta. Kyynel vieri poskea pitkin ja sekoittui lumihiutaleisiin.

   Kuolema lähestyi. Sen huomasi voimistuvasta tuulesta, hiljaisista lumihiutaleista, pakkasesta, joka jäädytti veden ja veren. Pakkaslukemat olivat samoja kuin Siirin hautajaisissa. Vieraat olivat hytisseet kylmästä, kyyneleet jäätyivät poskille. Siiri oli maannut arkussa, mutta hän ei näyttänyt paleltuneelta. Kohta hänet peitti ohut kerros lunta, joka oli samanväristä kuin Siirin iho.

   Siiri oli ollut enemmän kuin ystävä.

Santerin elämä oli muuttunut puolessa vuodessa enemmän kuin yhdenkään lottovoittajan, reality-sarjan tähden tai maanpakoon joutuneen ex-presidentin elämä koskaan. Hän oli saanut ystävän. Siitä päivästä kun Antti istui ensimmäisen kerran Santerin viereen koulussa, he olivat vain lähentyneet ja oppineet tuntemaan toisiaan.

   Koulussa Antti oli suosittu. Se ei johtunut vain hänen taustastaan ja harrastuksistaan, se johtui luonteesta. Hän oli mukava kaikkien mielestä. Aina kun Antti lähti koulun jälkeen jonkun muun pojan tai tytön luokse, tunsi Santeri mustasukkaisuuden vihlaisun. Pojat pitivät Antista, tytöt pitivät Antista, mutta kukaan ei pitänyt hänestä. Se ei ollut totta – enää. Välillä hänetkin pyydettiin mukaan, joskus jopa ilman Anttia. Leima otsassa alkoi haalistua.

   Mutta samalla kun Santeri sai ystäviä ja elämäniloa, kasvoi varjo toisesta suunnasta. Emelia, jonka luona hän asui. Nainen joka oli äidin vanha ystävä, nimenomaan vanha. Old, alt. Santeri ei koskaan ollut pitänyt häntä muuta kuin vuokraemäntänä, henkilönä jonka luona sai asua. Vasta nyt kun naamio pojan kasvoilta oli riisuttu, hän saattoi ilon ja kauneuden lisäksi nähdä surun, kivun ja toisen ihmisen hädän. Emelia oli rakastanut Santerin äitiä kovasti ja rakasti häntäkin, mutta Santeri ei ollut tehnyt elettäkään osoittaakseen kiitollisuutensa tuota naista kohtaan.

   Kotona iltaisin hän mietti elämää ja kuolemaa. Hän oli itse elänyt kuin kuollut tähän asti. Hän oli kuitenkin herännyt henkiin Antin ansiosta. Mutta Emelia oli todella sairas. Ja vanha. Todellinen kuolema, viikatemies, Nainen Tummissa, lähestyi häntä. Emelia oli muuttunut etäiseksi. Hän ei ollut enää läsnä kuten ennen.  Ja silloin Santeri tajusi todella kaiken. Jos Emelia kuolisi, hänellä ei olisi mitään paikkaa, hän saattaisi joutua muuttamaan sijaisperheeseen kauas pois, eroon Antista. Hänellä ei ollut perhettä, ei sukua. Hän tiesi olevansa itsekäs, mutta hän ei koskaan todella ollut pitänyt itseään ja vanhaa Emeliaa perheenä. Ehkä Emelia oli pitänyt. Ehkä hän ajatteli, että oli epäonnistunut kun ei saanut Santeria kasvatettua. Ehkä hän ajatteli, että oli pettänyt Santerin äidin, Siirin.

Antista tuntui välillä, että oli pelastanut Santerin. Tuo poika oli ollut kiusattu, muuttunut jäämöhkäleeksi joka piti vain sulattaa. Hän otti haasteen vastaan, ja tuona harmaana, tihkusateisena päivänä koulun alkaessa väläyttänyt hymyn Santerille. Sellaisen ystävällisen ollaan kavereita -hymyn. Kun he olivat tutustuneet, ystävyys oli alkanut kasvaa ja versoa nopeasti kuin auringonkukka. Ensin on vain pieni siemen, kohta kaksimetrinen keltainen aurinko jossain pään yläpuolella.

   Mutta Santeri keskittyi häneen liikaa. Hän ei huomannut muita ja muiden ongelmia ollenkaan, kuten sairasta Emeliaa. Tuo nainen jolta Santeri sai kodin, oli hyvin sairas. Antti oli nähnyt hänet vain kerran, mutta se riitti. Nainen oli kadottanut elämänilonsa, ja kuolema näki sen. Emelia ei kestäisi enää kauaa. Antti päätti puhua seuraavalla välitunnilla Santerin kanssa. Ja silloin luokkaan astui vakavannäköinen rehtori pyytäen Santerin mukaansa.

   Antti tiesi jo, mitä asia koski. Se välähti aavistuksena Santerin silmissä, pelkona ja kipuna, sen näki rehtorin uurteisista kasvoista. Ja Antti käänsi kasvonsa pois, etteivät muut näkisi kyyneliä.

Hautajaiset olivat pienet, sinne tuli vain muutama ihminen. Paljaita koivuja kasvoi siellä täällä ympäri kirkkomaata. Kun rehtori astui viikko sitten sisään luokkaan, Santeri oli arvannut heti. Hän lähti hitaasti vajoamaan tyhjyydessä, pohja oli pettänyt hänen elämältään ja unelmiltaan. Anttiin, seiniin, hän oli ne tukenut, mutta pohja oli toisaalla. Niin, pohja voi olla koristeellinen tai pelkistetty, pahvinen tai terästä, mutta sen huomaa vasta kun sitä ei ole. Hautajaisissa soitettiin Siiri Nordinin laulamaa kappaletta, jossa laulettiin, että sydämeni kädessä sun… Santerin sydän oli Emelian kädessä, ja käsi oli kylmä kuin kuolleella. Emelia oli kuollut. Löydettiin hautausmaan ja sairaalan väliseltä kapealta polulta aamupäivällä, saanut sydänkohtauksen. Kädessä hänellä oli ollut kirje Siiri Kiteelle.  Pakkasta kaksikymmentäseitsemän miinusastetta, ja Emelia lähti viemään kirjettä kuolleelle ystävälleen. Kirje oli annettu Santerille rehtorin kansliassa jossa asiasta oli ilmoitettu, mutta Santeri ei ollut avannut sitä. Hän laskisi sen pian Siirin, äitinsä hautaan, kun huomasi jotain. Antti seisoi hieman kauempana erään paljaan koivun luona, vaikka Santeri oli sanonut, ettei pojan tarvinnut tulla. Siellä hän seisoi ja itki, itki sitä, että Santerin äidin ystävä oli kuollut, itki sitä, että Santerin äiti oli kuollut, toi ilmi sen miten sanoinkuvaamattoman surullinen, pahoillaan ja järkyttynyt oli. Ja sitten hän ei enää itkenyt vaan riensi halaamaan Santeria, parasta ystäväänsä, ja Santeri vastasi halaukseen. Nyt hänkin itki.

   Mutta aivan kuin jäisessä haudassa lumen ja kyynelten peittämä Emelia olisi hymyillyt hiljaista hymyään. Kyllä Santeri joka ei ole sokeria vaikka sukunimestä niin voisikin luulla, selviää. Onhan hän Siirin poika.