Mun maailmassani kirjat päällystettiin sanomalehdillä, ruskealla pakkauspaperilla ja prässätyillä luonnonkukilla. Mä leikkasin lehdistä rintanappeihin Marilyn Monroen mustavalkoisia kuvia ja värjäsin hiukseni tummanpunaiseksi. Mulla saattoi olla päällekkäin kolme tai neljä pitkähihaista, ja mä rakastin puoleen reiteen ylettyviä raitasukkia.


   Mä pidin puheita, tanssin ja näyttelin erilaisia rooleja. Itkin ja huusin ja nauroin, sanoin vastaan isommille pojille ja puolustin heikompia. Luin Sofi Oksasta, puhuin naisten oikeuksista ja kirjoitin runoja nuortenlehtiin. Olin kiinnostunut koulusta, pidin oikeasti kielistä ja uskonnosta. Uskoin, että historiassa on vastaus tulevaisuuden ongelmiin. Mulla oli mielipiteitä, otin kantaa.


    Kannoin ranteessani nauhaa, jossa luki "antinatsi."


Ja sisimmässäni olin peikko, piilossa pensaissa ja puiden juurakoissa, riippuvaisena luolani antamasta turvasta. Pieni peikkotyttö, joka hymyili aina muille niin, että toinen menee hiljaiseksi. Siinä hymyssä oli ilkikurisuutta, se oli vihjailevaa mutta silti ystävällistä ja jollaintapaa viatonta. Hymy, joka ulottui silmiin asti. Siniset silmät kertoivat, että peikkotyttö tietää, vaikkei mitään sanoisikaan. Ja ihmiset luulivat tuntevansa, ne uskoivat, että tietävät millainen todella olen. Kun huusin, olin tyypillinen teini, kun itkin, avauduin ja olin haavoittuvainen ja minua piti lohduttaa. Kun nauroin, minulla oli hauskaa ja muut huokaisivat helpotuksesta, olin sittenkin ihan normaali kun osasin olla iloinen. Mutta ei se ollut noin yksinkertaista. Voihan olla, että huusin ahdistuksesta, itkin kivusta tai nauroin, jotta peittäisin ujouden. Peikkotytöt ovat oikeasti kuin hienointa kiinalaista posliinia. Siksi niillä on paksut vaatteet ja paljon meikkiä, siksi ne tupeeraavaat tukkansa isoksi ja pörröiseksi. Suojaamaan kolhuilta, etteivät hajoaisi niin helposti.


    Eivät ihmiset tienneet, että minun maailmassani kukat olivat sokerista ja metsät suuria, salaperäisiä j a vihreitä. Minun maailmassani paperisilla siivillä voi lentää.

 

Lukalla on pitkät valkoiset kiharat, jotka valuvat pitkin kiiltävää mustaa nahkatakkia. Vasemman posken luomet muodostavat tunnistamattoman kuvion ja rikkovat valkoisen ihon tasaisuuden. Siniharmaita silmiä kehystävät pitkät ruskeat silmäripset. Oikeassa korvassa on kaksi rengasta, toinen kultaa ja toinen hopeaa. Kaulassa roikkuu raskaita riipuksia ja jokaisessa sormessa on sormus.


   Luka on kaunis poika.


   Luka istuu tummanharmaalla rantakalliolla ja katselee Jäämerta. Taivaalla ukkospilvet pitävät juhliaan. Horisontissa näky purppuranpunainen viiva, kuuluu etäistä lokkien kirkunaa. Linnut lentävät mustina pisteinä pakoon luonnonvoimia. Pelkäävätkö lokit ukkosta? Aallokko voimistuu, tuuli iskee jäätävänä ja repii rikki kaiken hyvän ja kauniin, jokaisen ruven haavojen päältä.  Pärskeet lentävät naamalle ja valuvat poskilla suolaisina kuin kyyneleet. Ketjut kalisevat toisiaan vasten, hiukset ovat sekaisin ja valuvat vettä. Luka tarttuu kaulassa olevaan ristiin ja heittää sen mereen.

 

Oli eräs tiistai lokakuun puolessavälissä ja mä tuijottelin kotitalousluokan oranssikeltaisia ruutuverhoja. Mulla oli ollut hirveä päänsärky koko päivän, enkä olisi jaksanut keskittyä lihapullien paistamiseen ollenkaan. Lähes puolet luokasta oli kaatunut petiin pahemman luokan syysflunssan kourissa, ja terveydenhoitaja oli lähettänyt vielä kaksi yskivää ja punertavasilmäistä tyttöä kesken päivän lepäämään. Olo oli raskas ja ajatukset sumeita, mä olisin mieluiten painanut pääni pöydälle ja nukahtanut siihen. Opettajan sanat surisivat, takertuivat hiuksiin ja karisivat pois. Ne kiemurtelivat raskaassa ilmassa muodostaen kuvioita, mielessäni piirsin lentorataa, ympäri ympäri ympäri. Väsytti, ja kaikki muuttui yhtenäiseksi massaksi, lautaset leijuivat ilmassa. Nyt kuului taas pörinää, se ei jättänyt rauhaan, oli pakko yrittää ymmärtää, surrrrrrrmilka, surrrmilka, surrr surr surr, Milka. Milka! Nukutko sinä!


     Ei mulla mitään hätää ole, päänsärkyä vaan, kyllä mä jaksan vielä kaksi tuntia, Ella ja Markuskin ovat pois. Joo, ei mitään opettaja, ei mitään hätää ja anteeksi. Ehkä minä olen tulossa kipeäksi. Enkä mä sitten muista niistä tunneista kuin sen, että Luka oli yksin tehnyt lihapullamassan ja paistanut lihapullia joita opettaja kehui tunnin lopussa. Lukaa ei voinut olla näkemättä, hän oli vaatteiltaan kuin tuomion enkeli mutta kasvoiltaan keiju, jolla oli valkoiset hiukset. Ja silti minä vasta nyt tajusin oikeasti, että samalla luokalla ja samassa kotitalousryhmässä oli kaunis poika nimeltään Luka, joka osasi paistaa lihapullia.


    Eikä hän ollut vaatinut minua tekemään mitään, ei edes minulle kuuluvia asioita. Hän oli yksin tiskannut ja korjannut pöydän, vaikkei koskaan ollut edes kertonut pitävänsä kotitaloudesta.


    Se tiistai oli viimeinen valoisa päivä ennen pimeää.

 

Tyttöjähän on sitten joka sormelle, setä heittää virnuilevasti. Ei yhtään, vastaa Luka aina sukulaisille ja puhuu totta. He katsovat toisiaan pitkään näyttäen kauhistuneelta, luulevat, ettei hän huomaa. Setäkin on avannut suunsa kuin sanoakseen jotain, mutta napsauttaa sen sitten kiinni aivan liian nopeasti.


    Luka on kuullut niin monta erilaista haukkumasanaa, ettei hän enää pysy laskuissa.  Neiti. Prinsessa. Fruittari. Hintti. Ei mikään saa häntä leikkaamaan kiharoitaan tai värjäämään niitä tummemmaksi, ei hänen tarvitse näyttää joltain muulta. Huutelijoille hän vain iskee silmää ja sipaisee hiuksensa korvan taakse. Joskus lähettää lentosuukon, ja kaikki kavahtavat taaksepäin. Niin hän saa viimeisen sanansa, mutta silti muiden huudot satuttavat.


    Tyttöystävää Lukalla ei ole ollut koskaan, mutta se on oma valinta. Häntä eivät ole kiinnostaneet tytöt, jotka hymyilevät nätisti napapaidoissaan ja juoksevat sitten vessaan lisäämään huulikiiltoa. Jotkut ovat luulleet näkevänsä Lukassa runopojan, jolle musta väri on vain käärmeen nahka, jonka saa luotua pois, pehmitettyä. Ei, Luka ei voi luottaa yhteenkään naiseen, ei edes tyttöön. Äiti vei mukanaan Amerikkaan kylän hierojan ja jätti jälkeensä vain pelon siitä, että joku jättää, katkeruuden. Pienenä Luka kävi pyhäkoulussa ja hän rukoili iltarukouksensa, mutta Jumala ei olisi tehnyt näin, antanut äidille niskahierontaa ja menolippua Lukan elämästä. Niin risti saa mennä, tytöt saavat mennä.


    Hän ei tarvitse naista, sillä voivat tosimiehetkin siivota ja laittaa ruokaa, ei ole häpeä pestä omia vaatteitaan. Miehet selviävät mistä vain, sen isä on opettanut. Isä oli tumma ja leveäharteinen mies, fyysisesti Lukan vastakohta. Ehkä siksi tuntuu, kuin kaikkien tekojen ja periaatteiden tulee olla mahdollisimman samanlaisia. Enää isänkään maailmassa ei ole naista.


    Ja sitten Luka näkee Milkan.

 

Mä rakastin pimeää, se oli mulle koti ja turva. Se peitteli mut hellästi ja antoi suojan hälyä ja sokaisevia valoja vastaan. Kesällä mä olin levoton, en saanut mitään aikaiseksi. Pyörin ja kävelin kymmeniä ja taas kymmeniä kilometrejä, en koskaan laskenut kuinka paljon. Syksyllä päivät lyhenivät ja mä kirjoitin runoja ja kävelin sateessa ja neuloin raidallisia lapasia.


    Talven lähestyessä mua kuitenkin väsytti koko ajan enemmän. En mä olisi jaksanut tehdä mitään. Mä, jolla ennen oli ollut voimakkaita mielipiteitä ja tupeeratut hiukset, olin muuttunut lähes tahdottomaksi marionetiksi. Aamulla odotin iltaa ja toivoin, että yöt jatkuisivat ja jatkuisivat aina vaan. Mä olin kalpea ja mun hiukset ohenivat koko ajan. Kynnet halkeilivat eikä lakka pysynyt niissä. Ripsiväri karisi poskille ja silmät olivat hailakat ja tuijottivat jonnekin horisonttiin.


    Jossain vaiheessa mua alettiin tutkia. Äiti vei mut parillekin eri lääkäreille, mutta multa itseltäni kaikki meni hieman ohi. Jotain puhuttiin raudan puutteesta ja tippuneesta painosta.  Syysmasennusta kuulemma, en saanut nyt eristäytyä muista, vaan minun piti lähteä ulos ja tavata ihmisiä. Ai niin, ja syödä pitäisi enemmän ja useammin ja terveellisemmin.


     Mulle hommattiin kirkasvalolamppu sängyn viereen, vaikkei se oikeasti sinne olisikaan mahtunut. Mä söin vitamiinitabletteja ja nukuin paljon. Koulussa huomauteltiin, etten mä ole ihan tässä maailmassa, ja kai se oli jollain tavalla tottakin.


     Mulla oli viikkojen kohdalla pelkkää pimeää, koska mä leijuin paperikukkamaassa sokerisilla siivillä ja juttelin Marilyn Monroen kanssa.

 

Syksy tekee kuolemaa ulkona ja luokkahuoneen betoniseinät ovat masentavia. Lukaa ei oikeasti kiinnosta koulunkäynti. Eivät historia tai ruotsi tartu päähän vaikka kuinka lukee, kotitalouskin menee rutiinilla. Koulussa on silti pakko käydä ja asiat pitää osata, jotta varmasti saa myöhemmin työpaikan. Ei hän isän rahoilla aio elää.


    On matematiikan tunti ja Luka keskittyy vielä huonommin kuin yleensä. Hän tuijottaa edessään viistosti istuvaa tyttöä ja tämän punaista pörrötukkaa. Luka huomaa, että nyt punainen on haalistunutta ja vaalea juurikasvu taistelee väriä vastaan, takutkaan eivät ole tahallisia, tyttö vaan ei ole kammannut hiuksiaan. Vaikka tyttö ei katso taaksepäin Luka tietää, ettei tyttö enää meikkaa, vaikka silmänaluset ovatkin mustat.


    Milka. Milka, pieni peikkotyttö, antinatsi, näyttää vieläkin pienemmältä. Sillähän on kuopatkin poskissa nykyään. Se on kuin perhonen, jonka suojaväri alkaa haalistua. Siivet eivät ehkä jaksa kantaa enää kevyttä ruumista, eikä perhonen pääse pakoon vaan jää isompien jalkoihin tai kiinni hyttysverkkoon. Se katoaa pimeyteen, ellei joku houkuttele sitä valolla ja vie turvaan.


    Luokassa on kylmä. Ulkona viimeiset ruskeankeltaiset lehdet litistyvät asfalttia vasten vetiseksi mössöksi, ja pian routa liimaa kaiken yhteen jäisellä puhalluksella. Silloin perhosetkin kuolevat. Lukalla on outo olo, kun hän katsoo Milkaa. Tytön kädet ovat jännittyneet ja hän tärisee. Kellot soivat ja tyttö katoaa ovesta kuin varjo. Onko ovi edes auki, vai osaako Milka kulkea seinien läpi?


   Ja Luka, Neiti Tosimies, juoksee perään.

 

Mä istuin portaiden alla olevassa luolassa ja itkin. Kyyneleet olivat kuningasvettä, joka syövytti urat kasvoihin ja mä näytin sata vuotta vanhemmalta. Mä olin peikko enemmän kuin koskaan, eristäytynyt muusta maailmasta. Mun sukissanikin on reikä niin kuin satukirjojen mörrimöykyillä. Mä en osannut olla enää ihmisten kanssa, en itseni kanssa. Pimeys oli vahvempaa kuin koskaan, se hallitsi mun elämääni enkä mä voinut taistella vastaan. Mä en jaksanut. Mä luulin ensin, että selviäisin kaikesta yksin, että mä voisin käpertyä peittoni alle kissaksi ja antaa väsymyksen hukuttaa mut. En mä tajunnut, että se kissa söi multa elämän.


    Mulla oli yhä ruumis, mutta sekin haurastui koko ajan. Mä en jaksanut nähdä vaivaa itseni takia, eikä mulla enää ollut ketään jonka vuoksi olisi tarvinnut. En osannut enää puhua tai kirjoittaakaan. Jää oli pettänyt mun alta keskellä järveä, eikä mulla ollut aavistustakaan miksi olin edes lähtenyt pois rannasta.


     Sitten enkeli seisoi mun edessäni kirkkaana ja sillä oli valkoisimmat hiukset mitä olin koskaan nähnyt. Se tuli mun luokseni ja sulki mut syliinsä, sen siivet suojasivat mua kissalta jonka pehmeän turkin alla on tappajan sydän. Ja mun kyyneleet eivät olleet enää happoa vaan suolavettä ja ne puhdistivat paremmin kuin yksikään saippua.

    Luka silitti mun selkää ja kertoi kuiskaten mulle lokeista ja äidistä ja rististä ja ukkosesta, isästä ja perhosista ja lehdistä asfaltilla. Sanat virtasivat muhun kuin vuoripuro virtaa kalliolta, ne paikkasivat haavoja joita itse olin viiltänyt. Hitaasti mäkin sain osan puheestani takaisin. Sana kerrallaan teräväkyntinen kissa suli musta pois, mä puhuin lentämisestä ja hukkumisesta ja pimeästä, mä kerroin sokerisiivistä ja paperikukista ja kukkapapereista.


    Vasta kun löytää valon tajuaa, miten valheellista turvallisuutta pimeys on.

 


Luka haluaa puristaa Milkan lähelleen ja pitää huolta pienestä peikkotytöstä. Hän nostaa tytön avannosta ja poistaa kylmän käsillään. Luka sitoo Milkan haavat ja suutelee kyyneleet pois poskilta.


    Maailma on suuri ja kylmä paikka eikä siellä selviä yksin. Ei ole heikkouden näyttämistä jos välittää jostakin.


    Luka halaa Milkaa vielä hieman lujemmin ja Milka hymyilee.