Satujen maata pidetään todellisena satumaana jossa suuret kauniinväriset kukat tuoksuvat, linnut pitävät konserttejaan ja lapset leikkivät ja nauravat iloisesti. Seledeian kaupunki, jossa suuri ja mahtava Kuningattaren linna sijaitsee ja josta nyt kerron, on pääosin juuri tällainen paratiisi, ja se onkin lukuisten kreivittärien ja haltioiden, lordien ja keijukaisten asuinkaupunki.. Upeat kullalla ja hopealla koristellut palatsit ja kartanot, punaisella sametilla vuoratut ja itsestään kulkevat vaunut sekä simpukankuorilla päällystetyt kävelykadut loistavat ja säteilevät kaikissa sateenkaaren väreissä iltaisin kiiltomatojen valaistessa kansalaisten askelia. Kaupungin kerma viettää usein juhlia milloin missäkin loistavassa huvilassa, joskus emäntänä on prinsessa ja joskus pieni sinipiika.

      Kerran kuussa kaupungin täyttää iloinen mutta kiireinen hyörinä, kun itse Kuningatar Serafina d'Silver järjestää linnassaan suuret tanssiaiset, jotka muistuttivat kovasti Katariina Jagellonican ja kuningas Juhanan keskiajalla Turun linnassa järjestämiä juhlia, mutta ylittää ne loistossaan sata ja taas satakertaisesti. Juhlat ovat ikuinen puheenaihe kansalaisille, eikä niihin tunnuta kyllästyvän koskaan. Ilkeämieliset sanovat, että kuningatar Serafinalla on ihmeellinen kyky lumota kansalaiset rakastamaan itseään ja omaisuuttaan. Se ei kuitenkaan ole totta, sillä kuningatar on yksi niistä harvoista olennoista koko kaupungissa, joka ei omaa minkäänlaisia taikavoimia.

     Tuo Seledeiassa asuva hupsu ja turhamainen, mutta kuitenkin pääosin ystävällinen kansa sanoo, että tuo ihmeellinen juhla on tarkoitettu kaikille. He eivät kuitenkaan tule ajatelleeksi että ne, joilla ei ole kauniita vaatteita tai virheettömiä kasvoja eivät edes uskaltaisi tulla tuohon ylemmän luokan seurapiiritapahtumaan, vaikka halua olisikin.

    Oikeasti Satujen maa on niin valtava paikka, etteivät sitä edes jättiläiset voi kulkea etelästä pohjoiseen tai idästä länteen, vaikka siihen varaisivat koko elämänsä. Ei sitä kukaan tunne läpikotoisin, ei edes Armollinen Kuningatar Serafina, vaikka niin yleisesti luullaankin. Niin valtavaan maahan mahtuu paljon kauneutta, mutta myös valtavasti rumuutta ja pahuutta. Eräs valheellinen luulo Seledeian seurapiireissä on, että rumuus oli merkki pahuudesta, ja että pahuus oli aina rumaa. He eivät tunnekaan kaunista Kirkeä joka muutti Odysseian miehet sioiksi tai kyttyräselkäistä mutta niin uskomattoman kilttiä Quasimodoa, sillä nuo kaksi asuivat aivan toisella puolella tuota valtaavaa maata kuin mistä nyt kerron.

   Painotin siis, että Satujen maa on suuri, mutta hämmästyt ehkä kuullessasi Seledeian  kaupungin peittävän tuota jatkuvasti muuttuvaa maata vähemmän kuin tulitikkulaatikko Eurooppaa, enkä voi kertoa edes murto-osaa sen ihmeistä. Nyt lukijan on kuitenkin hyvä tietää, että häikäisevän maan ympärillä levittäytyy suuri ja synkkä metsä, joka on vielä paljon suurempi kuin tuo hieno, loistava kaupunki Seledeia. Kukaan ei kuitenkaan tiedä mitään tuosta metsästä, sillä kenelläkään Seledeian asukkaalla ei ole syytä eikä halua poistua kauniista kaupungistaan. Ehkä asiat olisivat nyt toisin, jos joku olisi edes joskus lähtenyt katsomaan, mitä nuo suuret, tummat kuuset kätkevät alleen, mitä tapahtuu pienessä kolossa suurten puunjuurien alla, mikä aiheuttaa välillä voimistuvan ja välillä hiljenevät äänen, joka soljuvana mutta niin murheellisena hukkuu Seledeian hälinän alle.

        Suunnilleen samaan aikaan kun ensimmäiset ihmiset maapallolla oppivat kommunikoimaan keskenään, syntyi Satujen maassa Onnettomien yhteisö. He olivat pieniä, menninkäisen näköisiä olioita, jotka elävät aivan yksin. Joku ehkä miettii, miten yhteisössä voi elää yksin, mutta oikeasti vastaus on hyvin yksinkertainen. Onnettomat eivät itse tiedä olevansa osa suurta kokonaisuutta, vaan ajattelevat olevansa kaikkein rumimpia, onnettomimpia ja yksinäisimpiä maailmassa, käpertyvät koloonsa itkemään ja odottamaan Ottajaa, joka joskus vie heidät parempaan elämään. He syntyvät kastepisarasta, johon auringon säde osuu tai syksyn oranssista lehdestä, joka hiljalleen leijuu maahan. Siksi on ihmeellistä, että Onnettomia on vain Satujen maan kaikkein synkimmässä havumetsässä.

     Mutta nyt siirryn hetkeksi pois tuosta valtavasta, kiehtovasta Satujen maasta erääseen toiseen, ei läheskään niin suureen mutta useimmille minun kaltaisilleni paljon todellisempaan maailmaan. Maapallo-nimisellä planeetalla asuu tyttölapsi nimeltään Selena. Hän on todella kiinnostunut Satujen maasta, ja on lahjoittanut Seledeian kaupungille useita upeita rakennuksia, puistoalueita, koriste-esineitä ja kaikkea mahdollista ihanaa, mitä nyt luksuselämän viettoon voi tarvita. Selenasta kaikkein ihaninta Satujen maassa on, että hänen ei tarvitse maksaa mitään rakennuttaessaan teattereita, kirjastoja, kylpylöitä ja konserttisaleja. Riittää kun ottaa kynän käteen ja istuutuu mukavasti pöydän ääreen, silloin hän näkee pienimmänkin yksityiskohdan aivan ilmaiseksi. Hän on usein haaveillut omasta talosta Seledeiassa, kaupungissa, joka on nimetty hänen mukaansa, mutta tietää, ettei pystyisi koskaan asumaan siellä. Hän on ihminen, häneen sattuu, jos nipistää käsivarresta.

     Selena oli juuri päättänyt, montako tornia tulee sir. LiLenidran uuteen lukaaliin, kun maailma hetkeksi vaikenee yhtä ääntä lukuun ottamatta. Laskeva ja voimistuva ulina kiirii metsästä hänen korviinsa. Ääni on surullinen, mutta kutsuva – kuin yksinäisen suden ulvonta mutta paljon hennompi. Seledeian äiti lähtee astelemaan kohti tuntematonta metsää seuraten ääntä. Taakse jäävän kaupungin äänet alkavat jälleen, mutta Selena tietää, ettei eksy vaikka tuo hento valitus vaimenisikin.

     Äkkiä tyttö tuntee puistatuksen kulkevan lävitseen. Hän on ylittänyt rajan, astunut pois omalta alueeltaan. Seledeian hän tuntee, sillä se on hänen kaupunkinsa, mutta tämä kuuluu jollekin muulle. Hän ei enää tunne puita, eikä hänellä ole aavistustakaan mikä aiheutti äänen, joka nyt kuitenkin on vaimennut kuulumattomiin.

      Selena lähtee jatkamaan matkaansa, ja kun hänen kasvojensa edestä hyppää orava, hän tajuaa todella olevansa Satujen maassa. Hän ei ole keksinyt tuota oravaa, normaalisti hän ei edes pidä oravista. Selena vilkaisee eteenpäin, ja näkee suuren, ikivanhan näköisen kuusen. Sen juuret ovat osittain maanpinnan yläpuolella. Ne ovat niin paksut, että tavallisen ihmisen käsivarret eivät välttämättä ylettyisi niiden ympäri.

     Silloin matala nyyhkytys alkaa jälleen, se kuuluu puun toiselta puolelta. Selena lähtee raivaamaan ryteikköä, vaikka hämärässä se on vaikeaa. Hän pysähtyy kuuntelemaan, katselemaan ja haistelemaan metsää. Sen tuoksu on merkillinen. Kuusenpihkan ja sammaleen lisäksi siinä on jokin hädin tuskin havaittava vivahde, joka kuitenkin vaikuttaa tunnelmaan ratkaisevasti. Mitä syvemmälle metsään hän kulkee, sitä vahvemmin tuoksu tuntuu.

     Se on surun tuoksu.

   

Käveltyään vielä jonkun aikaa Selena näkee sen, äänen aiheuttajan. Se istuu puun juuren vierellä ja itkee. Pieni, menninkäisen näköinen olento, jonka kasvot on painettu maahan, nyyhkyttää hiljaa. Selenasta se on valtavan ruma mutta silti jollain tapaa suloinen. Hän astuu lähemmäs, ja tuntee murheen kulkevan aaltona lävitseen. Se ei ole hänen oma murheensa vaan tuon toisen, joka parhaillaan kohottaa päätään ja katsoo suoraan tuohon tyttöön.

-         Ota minut, se sanoo kyyneleisin silmin. Selena vain katsoo, hän ei tiedä mitä sanoa. Mutta lopulta hän kuitenkin kysyy:

-         Kuka sinä olet?

-         En ole kukaan, vastaa hento ääni, pehmeä ja sointuva, mutta niin hirveän yksinäisen kuuloinen. – Vain kaikista rumin ja yksinäisin, vailla tarkoitusta, ainoastaan ääni seuranani.

    Otus ei puhu ihmisten kieltä, mutta Selena ymmärtää kuitenkin, mitä otus sanoo.

-         Mutta kuka sinä olet? Etkö tullutkaan hakemaan minua? Tuon punertavanruskean peikon silmät valpastuvat, kun hän katselee Selenaa.

-         Tulinhan minä, mutta en niin, kuin ehkä luulet. Et ole minun mielestäni lähtöisin, mutta yhden illan voit juhlia kanssani.

     Tuo ihmislapsi, Selena, on elänyt Satujen maassa niin kauan, rakentanut sitä ja haaveillut siitä, että nuo sanat tulevat suuhun itsestään. Hän ei voi muuttaa tuon surevan ja yksinäisen olennon elämää, sillä siihen on valtuudet vain henkilöllä, joka on keksinyt tuon pienen, surullisen Onnettoman, mutta hän voi lahjoittaa sille yhden onnellisen illan. Ja pikkuinen peikko ymmärtää.

    Sinä iltana ovat kuningattaren juhlat. Selena vie tuon Onnettoman Seledeian Kuningattaren palatsiin ja laitattaa vaahtokylvyn lämpimään altaaseen, jonka reunuksilla kimaltelee kultaisia kukkia. Onnettoman kasvoille leviää hymy, mikä kaunistaa sen kasvoja valtavasti. Silloin Selena päättää nimetä Onnettoman Onnelliseksi, ja sillä nimellä hän sen muistaa loppuelämänsä. Kylvyssä menninkäinen puhdistuu, ja sen kaunis punainen karvapeite alkaa kiiltää. Sitä kammataan ja koristellaan suurissa peilisaleissa, sille kannetaan ruokaa ja vaatteita sekä paperia ja kyniä, mitä se hiljaa kuiskaten pyytää.

     Itse juhliin Onnellinen ei saavu vieraiden ovesta, vaan laskeutuu alas Kuningattaren linnan sisäportaita vierellään Selena, jonka vieraat tunsivat Kuningatar Serafina d'Silverinä.

     Juhlissa, jotka ovat muuten vuosituhannen upeimmat, tanssitaan jenkkaa, polkkaa ja poloneesia ja lauletaan matalalta, korkealta, kovaa ja hieman hiljempaa. Kertaakaan ei Selena Onnellisesta puhumattakaan sure sitä, että huomenna Onnellinen on ehkä taas Onneton. Satujen maassa kaikki on mahdollista.

   

Aamulla Selena herää, ja muistaa illalla kirjoittamansa tekstin. Se on yksi parhaita, mitä hän on koskaan kirjoittanut, ja hän kaipaa kiireesti lukemaan sitä. Aivan kuin hän se olisi tapahtunut oikeasti. Tyttö nousee, ottaa kirjoitusvihkonsa ja avaa sen. Siinä on taidokas kuva kauniista kuningattaresta linnan peilisalissa, sekä pieni punertava karvatupsu.