Helmikuun ensimmäinen päivä oli sunnuntai. Ulkona satoi hiljalleen lunta, pimeä laskeutui aikaisin peittäen routaisen maan. Pakkanen koristeli ikkunalasit jäisin kukkasin Oli kaunista, mutta tunnelma oli surumielien. Pienen kaupungin sairaalassa soitettiin hiljaista hautajaismarssia. Kaunis nainen, nuori, vaalea ja hento, salaperäinen, mutta niin kiltti ja hyvä, oli kuollut.

Vanha rouva Emelia niisti varovasti nenäliinaansa.  Hän oli nähnyt kaikenlaista pitkän kätilöuransa aikana, liian paljon kipua, kärsimystä ja kuolemaa. Miksi, voi miksi näin oli pitänyt käydä? Ei yhtään lohduttanut, että pientä Siiri-neitiä oli varoitettu. Oli sanottu, ettei hän ehkä selviäisi synnytyksestä, kyllä hän sen tiesi. Hän oli halunnut pitää lapsensa vaarantaen molempien hengen. Hiljaa, mutta päättäväisesti hän oli pitänyt päänsä. Vaikka oli tiennyt, aavistanut… Vai oliko?

    Niin, Emelia oli nähnyt saman tilanteen ennenkin. Silloin hän oli ollut nuori, ensimmäistä vuotta töissä. Se oli vappu, ihmiset pitivät hauskaa ulkona. Oli serpentiiniä, ilmapalloja, hattaroita, naamiaispukuja ja kulkue, johon jokainen sai osallistua. Emelia oli ollut iloinen ja jännittynyt, seurannut meneillään olevaa synnytystä ja avustanut kokeneempaa kätilöä kun tämä tarvitsi apua. Ja sitten äkkiä kaikki oli pysähtynyt, taivas pudonnut niskaan, maailma suistunut raiteiltaan. Nainen, seitsemän vuotta häntä vanhempi, täysin kiinni elämässä ja niin iloinen lapsestaan, oli lentänyt taivaaseen vauva mukanaan. Tuo nainen, hänen siskonsa Elena.

   Hopeahiuksinen kätilö niisti taas ja katsoi pakkasukon taideteosta ikkunassa. Niin kaunis, niin kylmä, ja niin täynnä viiltävää surua. Vain kahdesti kymmeniin vuosiin kaupungissa oli äiti kuollut synnytyksessä, ja molemmilla kerroilla hän oli menettänyt läheisen ihmisen, rakkaan ystävän.  Tosin nyt tilanne oli erilainen, sen ei olisi pitänyt satuttaa henkilökohtaisella tasolla niin paljon, sillä nyt nainen oli ollut häntä yli kolmekymmentä vuotta nuorempi, ja asunut paikkakunnalla vain muutamia vuosia. Mutta niiden vuosien aikana oli heidän välilleen muodostunut erityinen ja ainutlaatuinen side. Hiljaa ja huomaamatta olivat hento kaunis Siiri ja hän, vanha, hopeahiuksinen Emelia ystävystyneet. Ja nyt se kaikki oli loppu, eikä kumpikaan voinut tehdä enää mitään.

Santeri Kide, pieni poika jolla ei ollut äitiä nukuttamassa ja antamassa suukkoa poskelle tai isää jonka kanssa olisi voinut pelata pihalla jalkapalloa, ei isosiskoa kiljumassa, että ei, älä kokeile mun alusvaatteita ja anna se päiväkirja heti takaisin, eikä pientä veljeä pyytämässä pikkuautoja ja kuormureita lainaksi. Mutta hänellä oli luokan suurin video- ja tietokonepelikokoelma. Hän sai niitä lahjaksi jouluna, nimipäivänä ja syntymäpäivänä - vain niitä. Se johtui yksinomaan siitä, että hän ei halunnut mitään muuta. Joka kerta nainen jonka luona hän asui, vanha ja ystävällinen mutta maailman murheita täynnä oleva Elena, kysyi mitä Santeri toivoi. Joka kerta vastaus oli sama. Ja miksi hän olisikaan toivonut muuta, jalkapalloja ja lenkkareita, polkupyörää tai leikkitraktoreita, mitä nyt yleensä pojat toivovat. Eihän hän kuitenkaan olisi niillä tehnyt mitään, ei yksin ollut hauska pelata jalkapalloa, shakkia tai korttia.

   Nuorempana Santeri oli tosissaan yrittänyt hankkia ystäviä tai edes kavereita, mennyt mukaan pelaamaan, kertonut kuinka hienoja tavaroita hänellä oli, kaikki parhaat pelit ja elokuvat. Alussa se olikin toiminut, kaikki halusivat olla hänen kavereitaan ja nähdä kaiken sen upean mistä Santeri oli puhunut. Ylpeänä poika oli esitellyt kokoelmansa, mutta hämmästyksekseen, surukseen ja kauhukseen pojat olivat alkaneet haukkua häntä, sanoneet, että jokaisellahan nuo oli ja että kaikilla oli enemmän pelejä. Ja että vaikka Santerilla olisikin paljon elokuvia, ne olivat lapsellisia ja tyhmiä. Nössöjä, nössöjä, nössöjä, olivat pojat ilkkuneet ja Santeri oli saanut näkymättömän, mutta silti niin näkyvän, suorastaan hehkuvan leiman otsaansa: nössö, nörtti, luuseri! Siitä asti hän oli pyytänyt ainoastaan pelejä ja videoita lahjaksi, ehkä joskus niitä olisi niin paljon ja ne olisivat niin aikuisia, että hänetkin otettaisiin mukaan poikien leikkeihin ja peleihin, että hänet hyväksyttäisiin porukkaan. Iän karttuessa hän oli tajunnut, että ei kyse ollut pelkästään tavaroista, hylkiminen johtui hänen ulkonäöstään. Hän oli pieni kalpea silmälasipäinen poika jolla oli lähes valkoiset hiukset. Kakara. Huomaamaton kuin varjo tai haamu menneisyydestä. Kun muilla pojilla ääni oli alkanut madaltua ja he olivat kasvaneet pituutta, oli Santerille käynyt päinvastoin: hän oli painunut kasaan ja kutistunut entistä pienemmäksi. Vetäytynyt syrjään, eikä jaksanut edes yrittää. Tajunnut, että elokuvia voi katsella ruudulla eikä vain koteloissa, ja pelejä voi pelata niin että on melkein oikeasti niissä mukana. Hän oli eristäytynyt maailmasta, kovettanut kasvoille kovan ja välinpitämättömän ilmeen.

   Muutama vuosi sitten eräänä lämpimänä syysiltana Santeri oli lähtenyt kävelemään koulua kohti. Tuuli kevyesti, ja auringonlaskun sadat punaisen ja oranssin värit olivat valaisseet asfalttia.  Hänellä oli ollut kutkuttava tunne, että jotain tapahtuisi. Hän oli hyppinyt iloisesti tietä pitkin, linnut olivat laulaneet Ilon hymniä ja hän oli jopa koettanut viheltää hieman. Koulun pihalla hän kuitenkin pysähtyi äkisti. Isot pojat ja tytöt, melkein aikuiset, olivat olleet piirissä lähellä pensaita ja polttaneet tupakkaa. Yhden paidassa oli ollut pääkallo. Ja juuri se pääkallopoika oli potkaissut ensimmäisenä sitä pienempää poikaa, Santeria hieman vanhempaa. Poika oli maannut piirin keskellä, ja nyökytellyt hätääntyneenä. Huutanut kivusta potkun osuessa kylkeen. Ja he olivat nauraneet. Santeri oli juossut piiriin, tarttunut potkittua poikaa kädestä ja vetänyt ylös. Hän tunsi itsensä pieneksi, mutta silti hyvin rohkeaksi. Pääkallopojan oikealla puolella seisonut nahkatakkiin pukeutunut tyttö tönäisi kuitenkin Santerin maahan, ja taas kaikki olivat nauraneet. Santerille. Santeri kiljaisi kivusta ja käpertyi kasaan kun potku osui mahaan. Maailma oli pyörinyt, ja kohta Santeri ei tuntenut, nähnyt tai kuullut mitään, oli lipunut tajuttomuuden rajan yli. Ensin kuitenkin se aikaisemmin potkittu poika tuli lähemmäs, ja vaikka silmissä näkyi epävarmuus, oli potkaissut viimeisen potkun, sähähtänyt jotain ilkeää. Sattui syvältä.

   Se oli ollut viimeinen pisara, sen jälkeen Santeri lopetti puhumisen. Hän ei enää jaksanut tehdä mitään, ei sanoa mitään. Ei kertoa maailmalle, miten kamalaa oli olla yksin.

Emelia istui puisessa keinutuolissaan takkatulen lämmittäessä juoden kaakaota ja katsellen ulos ikkunasta joka kaipasi pesemistä. Ulkona pauhasi syysmyrsky, jollaiset olivat täälläpäin maata hyvin tavallisia. Nainen mietti kuolemaa, kuinka ulkona tuhannet keltaiset lehdet irtosivat puista ja lensivät pois, mätänivät homeiseen maahan.  Ne olivat silti ehtineet palauttaa lehtivihreänsä, mahdollistaneet puun elämän jatkossakin. Aivan kuin Siiri-neiti kauan sitten. Hento haavanlehti joka humisi tuulessa, oli koko ajan lähdössä, mutta jaksoi silti kuitenkin vielä vähän aikaa. Sen verran, että sai synnytettyä maailmaan pienen pojan. Santeri Kide tuli hänen nimekseen, se oli ollut aina Siirin unelma: poika nimeltä Santeri.

   Ja Emelia katui. Hänen ei olisi pitänyt anoa Santerin huoltajuutta. Hänestä ei ollut kasvattamaan lasta, kun hän itsekin oli kuihtumassa pois. Murhe oli rakentanut kuoren hänen ympärilleen, eristänyt hänet muusta maailmasta. Siinä kuoressa oli ovi enää yhdelle, kuolemalle.

   Emelia ei kestänyt katsoa, kun Santeri kärsi. Hän oli nähnyt ruhjeet pojan käsivarsissa ja kyljissä, yrittänyt auttaa olematta tunkeileva. Hän näki, ettei Santerilla ollut ystäviä, että poika oli leimattu. Emelia ei uskonut Santerin vakuutteluja siitä, että kaikki oli hyvin. Silmistä näki, ettei se ollut totta. Lopullinen romahdus oli tullut reilu vuosi sitten syyskuussa, kun Santeri oli lopettanut puhumisen. Poika oli painunut kasaan niin kuin hänkin, mutta siinä oli selvä ero. Hänellä ei ollut enää montaakaan vuotta jäljellä, mutta Santerilla koko elämä.

   Voi, jos poika olisi saanut paremman kodin. Joku nuori pariskunta olisi varmasti halunnut adoptoida lapsen, ihastunut pieneen poikavauvaan ja ottanut tämän. He olisivat kasvattaneet hänestä kunnon miehen, joka muistelisi aikuisena lapsuuttaan sievässä, valkoisessa lähiössä koiran, pikkusiskon ja polkuauton kanssa.

   Mutta voisiko asiaa enää korjata? Ei, ja kaikki oli Emelian itsekkyyden syytä. Hän oli halunnut vain pitää edes osan Siiristä lähellään.

 

Oli uuden lukuvuoden ensimmäinen päivä. Ulkona satoi vettä, oli harmaata kuin Santerin mieli. Muut juttelivat innokkaina lomastaan, tekivät päätöksiä ja suunnitelmia syksylle. Santerin elämässä mikään ei ollut muuttunut. Millään ei ollut mitään väliä, eikä hän vieläkään puhunut. Sitten Herra Opettaja tuli luokkaan. Santerin päässä alkoi hirveä sekasotku, maanjäristys, äänet huusivat, valot välähtelivät – ja sitten pam, kaikki hiljeni. Hän osasi vain tuijottaa poikaa, joka oli Opettajan mukana. Hän oli melko tavallisen näköinen, tummahiuksinen poika farkut jalassa ja vallaton hymy huulilla, silmiä suojaamassa soikionmalliset lasit.

  Kuinka jonkun tuntemattoman ihmisen näkemisestä saattoi tulla niin merkillinen tunne. Ei sellainen kuin rakastuminen, - ihan kuin Santerilla olisi muka ollut kokemusta rakastumisesta, ei, hän oli nähnyt elokuvia – vaan sellainen, että tietää toisen olevan erilainen isolla E:llä. Mutta nyt Santerin piti olla tarkkaavainen.  Jos opettaja kertoisi jotain tuosta pojasta, hän ei saisi menettää mitään. Ja opettaja kertoi, tosin vain nimen, harrastukset ja mistä poika oli tullut: Antti Järvinen-Mäkinen, joku tyrskähti, tullut Etelä-Suomesta tänne pikkukylään, Helsingistä asti. Joku henkäisi. Suuren maailman kundi, helsinkiläiset olivat in. Harrastaa karatea ja akrobatiaa, jatkoi opettaja. Pisteet nousivat, tuo poika oli minuutissa suositumpi kuin Santeri koko elämänsä aikana yksinäinen. Uskomaton saavutus.

   Nyt Santeria jännitti, hänen vatsassaan lensi varmaan tusina helikopteria. Luokassa oli kaksi tyhjää pulpettia. Toinen oli aivan ovenpuoleisessa reunassa, toinen ikkunanpuolella Santerin vieressä. Mihin Opettaja käskisi Antin istumaan?

   Mene tuohon oven viereen, se sanoi. Helikopterit pyrkivät ulos vatsasta. Ei, miksi aina näin, miksi aina minulle? ajatteli Santeri. Hänen kasvoilla oli hetken aikaa ollut jotain sellaista mitä ei niillä vuosiin oltu nähty: ripaus iloa, innostusta, hymyn häivähdys. Se kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, eikä sitä huomannut kuin yksi tummahiuksinen ja silmälasipäinen poika, joka ei tuntenut ketään koko luokassa, mutta jonka kasvoille nyt nousi kummastuksen, sitten oivalluksen ilme.

   Minulla on sellainen häiriö silmässä, että voin istua vain tietyllä puolella luokkaa. Voinko mennä tuonne toiselle tyhjälle paikalle? Antti puhui opettajalle. Kipu oli yhtä valtava kuin silloin, kun pääkallopoika potkaisi. Siitä on kauan, mutta tämä hetki on tässä.  Santeri oli niin iloinen, niin hämmästynyt, niin järkyttynyt siitä, että joku tuli vapaaehtoisesti istumaan hänen viereensä, ettei osannut tehdä mitään. Ja sitten hän tajusi, että siinä edessä hymyili hänen mahdollisuutensa, ja niin Santerikin yritti hymyillä. Vähitellen hänen kivinen naamarinsa murtui ja karisi pois. Irvistys muuttui oikeaksi hymyksi.

Päivä päivältä Emelia kuihtui pois. Santeri oli huomannut sen, Elena näki. Santeri oli muuttunut. Hänelle oli tapahtunut jotain suurta, mutta ei kertonut mitä. Ei ollut koskaan kertonut, ei puhunut asioistaan. Hän oli ollut vain tuttu tuolle pojalle, ei koskaan äiti. Alussa oli yrittänyt, mutta ei yltänyt edes siihen minkä oli pyrkinyt luomaan: luottamuksen.

   Tuuli ulvoi nurkissa, paukutteli vanhan talon putkia. Oli tammikuun loppu. Satoi vanhoja villasukkia, ne kastelivat läpimäräksi. Emelia katsoi tuttua maisemaa, jossa oli kulkenut jo niin kauan. Punainen talo, jonka maali rapisi hiljalleen pois. Aita samassa kunnossa kuin ennen, pihalla oli nykyään paljon rikkaruohoja. Tosin nyt oli talvi, eikä niitä näkynyt, mutta Emelia tiesi. Voikukat kasvoivat kesällä nopeasti, eikä näin vanhana enää jaksanut kitkeä. Kaukana näkyi lampi, johon hänen serkkunsa ja paras ystävänsä oli hukkunut. Siitä oli jo yli kuusikymmentä vuotta. Kyynel vieri poskea pitkin ja sekoittui lumihiutaleisiin.

   Kuolema lähestyi. Sen huomasi voimistuvasta tuulesta, hiljaisista lumihiutaleista, pakkasesta, joka jäädytti veden ja veren. Pakkaslukemat olivat samoja kuin Siirin hautajaisissa. Vieraat olivat hytisseet kylmästä, kyyneleet jäätyivät poskille. Siiri oli maannut arkussa, mutta hän ei näyttänyt paleltuneelta. Kohta hänet peitti ohut kerros lunta, joka oli samanväristä kuin Siirin iho.

   Siiri oli ollut enemmän kuin ystävä.

Santerin elämä oli muuttunut puolessa vuodessa enemmän kuin yhdenkään lottovoittajan, reality-sarjan tähden tai maanpakoon joutuneen ex-presidentin elämä koskaan. Hän oli saanut ystävän. Siitä päivästä kun Antti istui ensimmäisen kerran Santerin viereen koulussa, he olivat vain lähentyneet ja oppineet tuntemaan toisiaan.

   Koulussa Antti oli suosittu. Se ei johtunut vain hänen taustastaan ja harrastuksistaan, se johtui luonteesta. Hän oli mukava kaikkien mielestä. Aina kun Antti lähti koulun jälkeen jonkun muun pojan tai tytön luokse, tunsi Santeri mustasukkaisuuden vihlaisun. Pojat pitivät Antista, tytöt pitivät Antista, mutta kukaan ei pitänyt hänestä. Se ei ollut totta – enää. Välillä hänetkin pyydettiin mukaan, joskus jopa ilman Anttia. Leima otsassa alkoi haalistua.

   Mutta samalla kun Santeri sai ystäviä ja elämäniloa, kasvoi varjo toisesta suunnasta. Emelia, jonka luona hän asui. Nainen joka oli äidin vanha ystävä, nimenomaan vanha. Old, alt. Santeri ei koskaan ollut pitänyt häntä muuta kuin vuokraemäntänä, henkilönä jonka luona sai asua. Vasta nyt kun naamio pojan kasvoilta oli riisuttu, hän saattoi ilon ja kauneuden lisäksi nähdä surun, kivun ja toisen ihmisen hädän. Emelia oli rakastanut Santerin äitiä kovasti ja rakasti häntäkin, mutta Santeri ei ollut tehnyt elettäkään osoittaakseen kiitollisuutensa tuota naista kohtaan.

   Kotona iltaisin hän mietti elämää ja kuolemaa. Hän oli itse elänyt kuin kuollut tähän asti. Hän oli kuitenkin herännyt henkiin Antin ansiosta. Mutta Emelia oli todella sairas. Ja vanha. Todellinen kuolema, viikatemies, Nainen Tummissa, lähestyi häntä. Emelia oli muuttunut etäiseksi. Hän ei ollut enää läsnä kuten ennen.  Ja silloin Santeri tajusi todella kaiken. Jos Emelia kuolisi, hänellä ei olisi mitään paikkaa, hän saattaisi joutua muuttamaan sijaisperheeseen kauas pois, eroon Antista. Hänellä ei ollut perhettä, ei sukua. Hän tiesi olevansa itsekäs, mutta hän ei koskaan todella ollut pitänyt itseään ja vanhaa Emeliaa perheenä. Ehkä Emelia oli pitänyt. Ehkä hän ajatteli, että oli epäonnistunut kun ei saanut Santeria kasvatettua. Ehkä hän ajatteli, että oli pettänyt Santerin äidin, Siirin.

Antista tuntui välillä, että oli pelastanut Santerin. Tuo poika oli ollut kiusattu, muuttunut jäämöhkäleeksi joka piti vain sulattaa. Hän otti haasteen vastaan, ja tuona harmaana, tihkusateisena päivänä koulun alkaessa väläyttänyt hymyn Santerille. Sellaisen ystävällisen ollaan kavereita -hymyn. Kun he olivat tutustuneet, ystävyys oli alkanut kasvaa ja versoa nopeasti kuin auringonkukka. Ensin on vain pieni siemen, kohta kaksimetrinen keltainen aurinko jossain pään yläpuolella.

   Mutta Santeri keskittyi häneen liikaa. Hän ei huomannut muita ja muiden ongelmia ollenkaan, kuten sairasta Emeliaa. Tuo nainen jolta Santeri sai kodin, oli hyvin sairas. Antti oli nähnyt hänet vain kerran, mutta se riitti. Nainen oli kadottanut elämänilonsa, ja kuolema näki sen. Emelia ei kestäisi enää kauaa. Antti päätti puhua seuraavalla välitunnilla Santerin kanssa. Ja silloin luokkaan astui vakavannäköinen rehtori pyytäen Santerin mukaansa.

   Antti tiesi jo, mitä asia koski. Se välähti aavistuksena Santerin silmissä, pelkona ja kipuna, sen näki rehtorin uurteisista kasvoista. Ja Antti käänsi kasvonsa pois, etteivät muut näkisi kyyneliä.

Hautajaiset olivat pienet, sinne tuli vain muutama ihminen. Paljaita koivuja kasvoi siellä täällä ympäri kirkkomaata. Kun rehtori astui viikko sitten sisään luokkaan, Santeri oli arvannut heti. Hän lähti hitaasti vajoamaan tyhjyydessä, pohja oli pettänyt hänen elämältään ja unelmiltaan. Anttiin, seiniin, hän oli ne tukenut, mutta pohja oli toisaalla. Niin, pohja voi olla koristeellinen tai pelkistetty, pahvinen tai terästä, mutta sen huomaa vasta kun sitä ei ole. Hautajaisissa soitettiin Siiri Nordinin laulamaa kappaletta, jossa laulettiin, että sydämeni kädessä sun… Santerin sydän oli Emelian kädessä, ja käsi oli kylmä kuin kuolleella. Emelia oli kuollut. Löydettiin hautausmaan ja sairaalan väliseltä kapealta polulta aamupäivällä, saanut sydänkohtauksen. Kädessä hänellä oli ollut kirje Siiri Kiteelle.  Pakkasta kaksikymmentäseitsemän miinusastetta, ja Emelia lähti viemään kirjettä kuolleelle ystävälleen. Kirje oli annettu Santerille rehtorin kansliassa jossa asiasta oli ilmoitettu, mutta Santeri ei ollut avannut sitä. Hän laskisi sen pian Siirin, äitinsä hautaan, kun huomasi jotain. Antti seisoi hieman kauempana erään paljaan koivun luona, vaikka Santeri oli sanonut, ettei pojan tarvinnut tulla. Siellä hän seisoi ja itki, itki sitä, että Santerin äidin ystävä oli kuollut, itki sitä, että Santerin äiti oli kuollut, toi ilmi sen miten sanoinkuvaamattoman surullinen, pahoillaan ja järkyttynyt oli. Ja sitten hän ei enää itkenyt vaan riensi halaamaan Santeria, parasta ystäväänsä, ja Santeri vastasi halaukseen. Nyt hänkin itki.

   Mutta aivan kuin jäisessä haudassa lumen ja kyynelten peittämä Emelia olisi hymyillyt hiljaista hymyään. Kyllä Santeri joka ei ole sokeria vaikka sukunimestä niin voisikin luulla, selviää. Onhan hän Siirin poika.