Sä kävelit hiljaa ja kumarassa koulun käytävillä. Sulla oli pitkät ja takkuiset hiukset joissa vivahti jokin punertava sävy. Sun takkisi oli mustaa keinonahkaa ja tummanharmaa laukkusi oli kai kirpputorilta ostettu. Sulla oli kengissä oranssit nauhat, ja kaulaliinaan kirjottuna jokin vuosiluku. Mä en tiennyt susta muuta kuin lempinimen Dee. En mä muista miksi sua sanottiin Deeksi, kai joku keksi sen joskus ala-asteella. Aa, bee, cee, Dee. Kai sun nimesi oli sitten joku Daniel tai jotain.
   Mä olin ollut sun kanssasi samalla luokalla esikoulusta asti, mutta vasta myöhemmin mä huomasin, että olit olemassa.  Sä olit hiljaa ja mä puhuin lujaa, sä alistuit kun mä kapinoin. Niin mä luulin, ja pidin sua ensin vain kirkonrottana tai erakkorapuna. Välillä mä mietin, miksei sua ole kiusattu koskaan. Sä olit ihan erilainen kuin kaikki muut, sulla oli vakosamettilaukussasi vanhannäköinen, rumanruskea päiväkirja johon sä tuhersit. Joskus myöhemmin mä tajusin, että sulla oli suojamuuri oman maailmasi ympärillä, sä kuljit vapaasti muiden ajatuksissa ja unissa mutta et silti päästänyt ketään itsesi lähelle. Sä et ollut masentunut, omissa maailmoissasi vaan. Kun mä katsoin sua, sä näytit olevan vuosia edellä muita, mutta silti jumissa jossakin menneisyydessä. Sä olit valo ja varjo, aurinko ja kuu, hetki juuri ennen nukahtamista ja heti heräämisen jälkeen. Mun oli vaikea mieltää sut ihmiseksi, en voinut ajatella sua syömässä äidin kotitekoista lasagnea tai pelaamassa Monopolia isän ja pikkusiskon kanssa.
    Kerran sä istuit kirjaston portailla kirjoittamassa siihen kirjaasi, kun kuljin nauraen ja jutellen ohi ystävieni kanssa. Mä en tiedä mikä muhun meni, mutta pysähdyin ja kysyin sulta mitä sä kirjoitat. Sä sanoit jotain yhtä aikaa ystäväni kanssa, mutta molemmat vuorosanat menivät multa täysin ohi. Ne eivät sopineet tilanteeseen. Mä juoksin itkien pois ja kävin siksi kuukauden jossain terapiassa.
    Sua vastaan ei hyökätty aseilla eikä voimalla, mutta ei myöskään lähestytty hymyllä tai ystävällisillä sanoilla. Sä olit sointu jota ei voinut soittaa ja mä olin epätoivoinen pianisti. Sun sanasi olivat tulta, polttivat ensin, mutta hävisivät sitten savuna ilmaan. Silmäsi olivat lentohiekkaa, en huomannut niitä ennen kuin vajosin kokonaan.
    Mä olin kokeilunhaluinen, peloton ja villi. Mä ajattelin, että sä olisit muille runopoika ja mulle raju rakastaja. Eipä mennyt ihan niin. Kun sua katsoi, sä katsoit aina muualle, muttet koskaan pois. Musta tuntui, ettet huomannut mua, vaikka yritin flirttiä, viattomuutta, rauhaa ja rakkautta. Vai yritinkö mä oikeasti? Mä olin mä, puhuin koko ajan, mutten koskaan sulle. Mä luulin, että säteilin ihmeellistä valoa sun suuntaasi ja elin fantasioissani.
   Mä en onnistunut murtamaan sua ajatuksen voimalla ja turhauduin. Iskin toisen ja jätin sitten. Ajattelin olevani maailman onnettomin ihminen ja riuduin rakkaudessa.

   Sitten kasvoin mielestäni aikuiseksi. Kesä muutti mua, rakastuin todella ja uskoin kihlasormukseen, rivitaloasuntoon ja synnytykseen ilman epiduraalipuudutusta. Mä lopetin sekoilut ja aloin keskittyä kouluun tosissani. Lopetin vuosia kestäneen tupakoinnin ja kävin nukkumaan arki-iltaisin kymmeneltä. Olin viisas ja itsenäinen.  Kun näin sut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ensimmäisen kouluviikon lopussa, ja ajattelin, että taika ympäriltäsi oli haihtunut.
    Silti jotain muuttui taas, tai palasi ennalleen pikemminkin.

 

    Sinä iltana riitelin poikaystäväni kanssa. En muista mistä kaikki alkoi, mutta asia oli varmasti todella typerä. Kaikki päättyi siihen, että rakkaani, nyt entinen, ajoi luotani virittämättömällä mopollaan. Seuraavalla viikolla kuulin hänen muuttaneen pois kaupungista.
    Kaikki lähti menemään mun elämässäni alamäkeen. Eräissä kotibileissä päätin jatkaa siitä, mihin jäin vajaa vuosi sitten.  Halusin olla pitkästä aikaa todella kännissä, sekoilla ja nauraa, olla iloinen ja kaunis ja itsevarma.
    Suunnitelmani onnistui yhtä hyvin kuin kaikki muukin, mitä olin aiemmin elämässäni päättänyt: huonosti. Mä oksensin eteiseen, vaikken ollut juonut vielä mitään. Sairaalassa sain tietää, että olin raskaana. Päätin pitää vauvan useiden valvottujen öiden ja itkettyjen kyynelten jälkeen. Kahden viikon päästä olin taas sairaalassa, nyt keskenmenon takia.

 

    Oli joulukuun alku, kun vihdoin palasin kouluun. Perjantaiaamun rauha valtasi mut, ja kamalan syksyn jälkeen tuntui taas hyvältä olla elossa. Talven ensimmäiset lumihiutaleet laskeutuivat mun hiuksille kun kävelin kirjaston ohi. Mä ajattelin sua silloin, ja mulle tuli todella outo olo.
     Koulussa mua halattiin, mun kanssa itkettiin ja vaihdettiin kuulumisia. Mä olin haamu verrattuna entiseen satuprinsessaan, rohkeaan ja upeaan flirttikuningattareen, joka muiden mielestä sai aina mitä halusi.
     Musta oli ihanaa nähdä ystäviäni, tuntea kädet hartioilla, aito lämpö sanoissa. Silti mä huomasin, että en ollut ainut muuttunut. Oli paljon muutakin. Toiset vanhoista kavereista käänsivät silmänsä lattiaan kun tulin samaan huoneeseen. Eikä sua näkynyt missään.

   Vihdoin mulle sanottiin asia, mitä olin pelännyt koko sydämelläni. Jos on kuukausia pois ihmisten ilmoilta menettää paljon muutakin kuin oppitunteja. Silloin useat tärkeät asiat eivät välttämättä kantaudu korviin asti.
    Mun ollessani hoidossa syntymättömän lapseni kuoleman takia sun ruumiisi löydettiin sinertävänä ja turvonneena ankkalammen rannasta.

   Nyt siitä kaikesta on kulunut jo kauan aikaa. Mä en tajunnut sun päätöstäsi silloin, enkä aivan tajua nykyäänkään. Et ollut ahdistunut eikä sulla ollut mitään suuria ongelmia. Sä et vaan kuulunut tähän maailmaan.
    Mä olin silloin nuori ja joutunut kestämään hirvittävän vaikeita asioita. Olisin romahtanut ilman lahjaasi. Sä et ollut koskaan rakastunut muhun, mutta silti kirjoitit kirjan mulle. Sä huomasit vastoin odotuksiani tunteeni sua kohtaan, ja kai arvasit mitä mulle tulisi tapahtumaan. En tuntenut sua koskaan inhimillisenä olentona vaan ihmeenä, satuolentona. Silti maailma tuntuu paremmalta aina kun luen kirjaasi.
    Kirja on iloinen satu vakavista asioista, ja sen rumanruskeissa kansissa lukee mun nimeni.